Eilen The Carrie Diaries opetti minulle asioita, joita en tiennyt oppineeni. Kuten Carrie, minäkään en mennyt New Yorkiin etsimään ketään tai mitään paitsi itseäni. En halunnut löytää sinua tai häntä tai ketään muutakaan. Löysin hyvännäköisiä ihmisiä ja hyvää ruokaa, mutten mitään sen suurempaa. Paitsi ehkä palan itseäni. Loput palaset ovat siroteltuina ympäri cityä ja ne löytääkseni minun on palattava mahdollisimman pian. Identiteettini on hukassa vaikka ajokortti kertookin syntymävuoden ja muut henkilöllisyden todistamiseen vaadittavat tiedot. Eivät ne tiedot kerro mitään minusta ja elämästäni. Minä ihmisenä olen jotain paljon enemmän.
Tänään söin vaikken kai olisi saanut, mutta puheet ystävien kanssa rohkaisivat. Kerroin äidilleni kuinka aion väitellä vielä joskus tohtoriksi ja ystävämme kertoi, että hän osaa nähdä sielunsa silmin väittelemässä. Olen kuulemma ihminen, jolle facts ja figures voisivat olla arkipäivää ja näyttävät olevan helposti ymmärrettäviä. Puhuin matkasta Atlantin paremmalla puolelle ja ystävämme lupasi tulla kentälle saattamaan Starbucksiin. Ihanaa tietää, että vaikkei äitini kai pääsekään, edes joku pääsee. Tulevaisuus tuntuu edes hetken ajan paljon paremmalta ja selkeämmältä.
Olisi ihanaa nähdä tulevaisuus hieman pidemmälle; haluaisin tietää onnistuuko mikään ja kuinka käy kesäkuun 20.pvänä. Haluaisin nähdä ensi vuoden syksyyn — siitä pidemmälle on tarpeetonta tietää. Kaikki ajallaan. Ehkä vain yritän lukion jälkeen kerätä onnellisuuteni sirpaleita Atlantin tuolta puolen ja yritän samalla löytää itseni?
2 kommenttia:
Mä en vielä ole selvinnyt Eurooppaa pidemmälle, mutta NY (ja etenkin se Manhattan!) kuulostaa niin upealta tv-ohjelmien maalaamalta kuvitelmalta, että sinne on vielä pakko päästä.
Rebecca// sen kaupungin tunnelmaa ei voi kuvata, se on juuri sitä ja vielä enemmän kuin televisio kertoo. NYC on todella concrete jungle ja unelmien kaupunki. Kaikki tuntuu hyvältä ja mahdolliselta ja elämä hetken helpommalta. Suosittelen menemään heti kun joskus pystyt, et kadu.
Lähetä kommentti