mä en todellakaan halua menettää sua, oot ihan helvetin tärkee mulle.
tärkein. mut no, sun päätökses se on."
hups.
Jälleen kerran sain jonkun itkemään, joka välittää minusta.
Miksi pääni täytyy olla niin typerä, että se ehdottaa aina etäisyyttä?
Aina kaikkien kohdalla jossain vaiheessa ehdotus: "entä jos katkaisisit välit?"
En minä oikeasti halua katkaista välejä neiti syksyyn, en todellakaan halua.
Pelkään vain etten ole tarpeeksi ja kuitenkin tuntuu, että olen liikaa.
Kuulostaa jälleen kovin tutulta, näin sitä on aiemminkin saatu kaikki hajalle.
Miksei vanhoista virheistään voisi oppia?
Hautaudun peiton alle pyörimään ajatuksissani.
Halaan pehmonallea ja toivon kellon lyödessä 11:11.
En edes oikeasti enää usko toiveideni toteutumiseen tuohon aikaan.
Jokainen sillä kellonlyömällä toivottu asia on aina mennyt juuri toisin.
Itken kyyneleen tai useammankin.
Ehkä siksi, että siitä on nyt vuosi kun isoäitini kuoli, tai siksi, että minulla on ikävä.
Kyllä, minä olen vahva, reipas ja otan vastuuta.
Kyllä, minä jaksan aivan mitä tahansa.
Kyllä, minä kestän aivan kaiken.
Kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti