"When you begin to feel worthless, remember that the stars died for you. You are made of elements that are thousands of years old, elements that make up every atom of your being. When you want to cut your wrists, remember that the souls of stars live in your veins. Don’t kill them. Don’t be selfish."
Inhoan sitä miten mikään ei tunnu miltään ja jos osaan tuntea jotain niin se on pahaa oloa siitä, etten tunne niin kuin pitäisi. Tunteet olivat vielä muutamia viikkoja sitten, mutta nykyään en vain tunne ja tuntuu, että jokainen kirjoittamani sana on pelkkää tyhjyyttä. Sitä samaa, joka velloo sisälläni ja jota ei saa purkitettua hyllylle arkistoon. Haluaisin vain varastoida tämänkin tyhjyyden kaiken sen muun pahan viereen. Jossain tuolla on suljettujen kirjojen osasto, jonne olen varastoinut kaiken sen mistä ei saa eikä voi puhua. Siellä sijaitsevat myös ne tunteet, joita ei kuulu tuntea tai näyttää. Seitsemän vuoden tunteet pakattuna lasipurkkeihin, kai niitä on aika paljon?
Koeviikon jälkeen kaiken pitäisi olla helpommin ja parempaa, enää mocksit ja finalsit ennen lukion loppua. Mikään ei vaan tunnu juurikaan paremmalta, yritän olla tytölle tarpeeksi, harrastukselle tarpeeksi ja ympärillä oleville ihmisille edes hieman parempi. Mikään ei vaan riitä eikä mistään saa kiinni vaikka kuinka yrittäisi. Voisiko jossain olla joku punainen lanka, jota seurata? En osaa kävellä metsässä ilman karttaa ja maamerkkejä — määränpää on jossain mutten tiedä missä enkä todellakaan kuinka sinne pääsee.
Välillä mietin mitä se kaikki oikein oli, mutta päädyn siihen ettei kai mitään ja mikään ei muutu. Minäkin luulin muuttuvani ja Atlantin toisella puolella olin varma muutoksesta. Nykyään vain kaipaan niitä ihmisiä ja yritän järjestää päivät sellaisiksi, että niistä ei oikeasti kukaan voi selvitä hengissä. Ensi torstaina viisi eri tapahtumaa kolmen ja kuuden välillä, neljään niistä olisi pakko mennä. Jos harrastuksen aiheuttama lievä burnout on selätetty niin ehkä hankin uuden koulun ja harrastuksen avulla. Elämä, jossa olisi aikaa ajatella on liian pelottavaa enkä kestä ajatusta siitä. Minun pitäisi muka oikeasti kantaa vastuu itsestäni ja elämästäni?
Kun kaikki on niin helvetin hyvin että joudun keskustelemaan rehtorin kanssa poissaoloista ja hymyilen kaiken hyväksi. Kaikki on niin kaunista että itkettää ja siksi huudan. Olen niin onnellinen ja siksi en jaksa nukkua enkä herätä. On niin hyvä olla, siksi juon siideriä ja viiniä enemmän kuin koskaan ja poltan käteni teeveteen enkä tunne mitään. Sormet ja varpaat ovat sinipunaiset enkä vain tunne muuta kuin kylmyyttä ja tyytymättömyyttä.
Kaikkialla on kamalan kylmä enkä osaa asennoitua mihinkään oikein. Mikään ei tunnu miltään, vaikka pitäisi kai oikeasti tuntea paljon? Pitäisi olla onnellinen ja kaikkea — en oikeasti tiedä miksi, tuntuu vain että pitäisi — mutten osaa tuntea yhtään mitään. Haluan vain nukkua ja nukkuessani näen painajaisia. Autoa ajaessani pelkään ajavani ojaan jos yhtäkkiä mietin liikaa kun stereoista ei kuulu tu es mon meilleur, tu es mon meilleur les orages passent et demain sera meilleur. Kevyt ja pieni auto ei sovi epätasaiselle luonteelleni, onneksi se ei ole minun.
Onnellisuudesta on tullut kovin abstrakti käsite, jopa operational amplifier ja schmitt trigger ovat selkeämpiä ja jopa integrointi on helpompaa kuin selittää onnellisuus ja onko sitä. Onnellisuus odottaa kai siellä jossain, ehkä huhtikuussa Aasiassa, ehkä ensi lauantaina Sigur Rósin keikalla, ehkä jossain aivan muualla. Se voi olla myös se hetki kun vaaka näyttää -xxkg ja tajuan näyttäväni inhimilliseltä, tai sitten se on talviyö jossain muualla.
Haluaisin sanoa kaiken kaikesta ja vielä paljon enemmän, mutten vain osaa enkä osittain voi. Mikään ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, jos jotain, olen jatkuvasti entistä väsyneempi ja pelkään koulua. En tiedä miten ihmeessä jaksan viimeiset kuukaudet, mutta pakkohan se on? Minun piti olla niin paljon parempi, miksen ole? Ehkä tämä on vain laiskuutta ja pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, en vain osaa.
Voisin huomenna mennä starbucksiin istumaan ja itkemään kun en muista Stalinista, Hitleristä tai Venäjän vallankumouksesta yhtään mitään ja koe on liian pian.
Olen oikeastaan todella vihainen.
Terveydenhoitaja oli ilmeisesti puhunut opettajieni kanssa siitä, että kävin siellä varaamassa lääkärin aikaa saadakseni lähetteen. Toki myös siitä, että minulle varattiin aika koulupsykologille muutamasta syystä. Kiva. Tämä ei jää tähän, sillä lakia ei saa rikkoa ellei siihen oikeasti ole päteviä syitä. En olisi välttämättä edes vihainen tästä, jos hän olisi edes ilmoittanut minulle puhuvansa, tai jopa kysynyt onko okei jos hän keskustelee. Lukiolain 32§ mukaan terveydenhoitajilla kun on oikeus kertoa asioista ainoastaan jos ne vaikuttavat keskeisesti opiskelijan opintojen järjestämiseen. Samalla toki voi huomioida lain potilaan asioista ja oikeuksista 13.1§, 13.2§ sekä 13.3§ ja ihan perinteinen henkilötietolain 11§. Unohtamatta lakia terveydenhuollon ammattihenkilöistä 17§. (Oikeasti en osaa lakia ulkoa, olen viettänyt viimeiset kaksi tuntia syventyen vaikenemisvellisuutta koskeviin lakipykälöihin ja kaikkeen siihen liittyvään.)
Ennen iltapäivän keskustelua minulla oli oikeasti hyvä päivä. Ranskan kuuntelu tuntui menevän hyvin — mitä nyt en tiennyt mitä ihmettä avointen d:ssä tapahtui — ja huolimatta lähestyvästä koeviikosta jaksoin melko hyvin. Mitä nyt en meikannut aamulla, palelin koko päivän ja olisin vain halunnut istua viltin alla juomassa teetä. Iltapäivällä mikään ei enää mennyt niin kuin piti ja oli ihme, että viimeisellä tunnilla oikeasti sain aikaan sen mitä pitikin. Hei ketä kiinnostaa joku essee, joka on yhdessä esitelmän kanssa 1,5pt diplomasta?
Iltapäivällä ahdistuin kun en olisi halunnut syödä yhtään mitään, kaikki tuntui liialta kun tietää ettei saa syödä kuin 929kcal. Jotain sellaista se ehkä oli, ensi viikolla vähemmän ja hitaasti, mutta varmasti pääsen vielä sinne, mistä joskus lähdin. Ennen lukion loppua asiat ovat vielä paremmin. On pakko. Tällaisena ei mennä yliopistoon.
Huomenna alkaa koeviikko enkä oikeasti tiedä pääsenkö kaikista läpi. Lukeminen meni liian myöhään ja olen vain yrittänyt unohtaa kaiken ja nukkua. Tavallaan kai siinä onnistuen, menen nykyään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja sitä pidempään valvominen on vain helvettiä. Joissain määrin asiat ovat oikeasti ihan okei. Ovat ne ainakin enemmän okei kuin huonosti. Pakko olla.
Juon teetä ja yritän olla syömättä mutta en vain osaa.
Koeviikko alkaa ensi keskiviikkona enkä ole oikeasti saanut yhtään mitään aikaan ja pelottaa.
Haluaisin olla niin paljon parempi ja oikeasti osa porukkaa, mutta en vain ole enkä ehkä tule olemaan. Kolmen viinilasin ja siiderin jälkeen elämä alkaa tuntua entistä sekavammalta enkä oikeasti tiedä haluanko yrittää yhtään mitään. Toisaalta, vanhempien ystävien kysyessä lupaa vierailla ensi vuonna opiskelukaupungissani, sanon vain "kyllä", enkä herätä epäilyksiä siitä, onko minua enää siinä vaiheessa.
Olin keskiviikkona juhlissa ja join liian paljon liikaa, en muista loppuillasta mitään ennen kuin vasta kotona ja juuri ennen kotiinlähtöä. Taisin ehkä juoda liikaa. Haluaisin osata elää, mutta toisaalta tämä luova taiteilijaelämä (jossa en oikeasti tee mitään järkevää) toimii myös ihan hyvin. Olen muka hetkittäin tarpeeksi vanhemmilleni, vaikken ikinä tule olemaan tarpeeksi maailmalle.
Liian kauan olen kaivannut hyväksyntää ympäröivältä maailmalta, kun oikeasti kaikki on tainnut olla vain pääni sisällä. Eivät ystäväni enää hyväksy minua joukkoonsa, mutta tässä vaiheessa iltaa se ei enää tunnu mitenkään erityisen pahalta. Pahemmalta tuntuu se, kun isä pakottaa puhumaan rahasta ja en ihan oikeasti pysty sellaiseen.
Antakaa minun olla. En kuitenkaan selviydy, joten jättäkää minut rauhaan. Jooko?
tunnen kurkussa miten pyörre kasvaa ja kasvaa.
ei ole enää pitkä matka siihen, että se hukuttaa alleen.
Haluaisin kirjoittaa paljon vaikka mistä, mutta tyydyn toteamaan, että asiat menevät oikeastaan aika lailla päin helvettiä. En tee muuta kuin stressaa, stressaa, stressaa ja stressaa. Vaikka se ei mitään oikeasti autakaan.
Pitäisi ryhdistäytyä ja osata olla, vaikka toisaalta ihan hyvin voi myös tapella tytön kanssa kun hänen mielestään tarvitsen apua. En minä sitä enää hae. Ei se kivaa ole, mutten oikein tiedä mitä muutakaan voin tehdä kun en kykene edes nousemaan sängystä tai hengittämään. En osaa mitään enkä oikeasti pysty tähän.
Mietin liikaa kuolemaa, mutta ei se ole ongelma. Onneksi ne ovat vain ajatuksia ja niin kauan kun ei tee mitään, on ihan kunnossa ja mikään ei ole vialla.
