rule number three wear your heart on your cheek, but never on your sleeve unless you wanna taste defeat.

Perjantai oli aika mukava, tapahtui jotain, jota en todellakaan olisi uskonut tapahtuvaksi. Puhuin ihmisen kanssa, jonka luulin lopettaneen minulle puhumisen ikuisiksi ajoiksi. Kahden vuoden tauosta (onko siitä niin kauan?) huolimatta se ei alun jälkeen tuntunut laisinkaan niin epäluonnolliselta kuin olisi voinut ajatella. Oli oikeasti kiva puhua. Lupaan miettiä välivuotta (vaikka en kuitenkaan sitä pidä, sillä se olisi ajan tuhlausta ja aivan turhaa kun ei mikään silloinkaan olisi toisin).

Menin loppupäiväksi koulun sijaan messuille ja join pahaa kahvia enkä jaksanut syödä ruokaa koska ei ollut pakko. Illalla söin ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta lauantaina numerot olivat hieman pienempiä, joten kaikki ei kai mennytkään aivan pilalle. En osaa enää nukkua tytön vieressä omassa sängyssäni, heräilen jatkuvasti ja meinaan yhdentoista tunnin yöunien jälkeen kuolla väsymykseen. Eilinen meni liialliseksi syömiseksi ja tänään kaikki oli muuten vain liian sekavaa. Lähdin kotoa aivan liian aikaisin ja unohdin avaimet kotiin, pääsin takaisin kotiin vasta illalla ja kaikki, mitä tänään piti saada tehtyä, valui viemäristä alas. Muokkasin artikkelin mutten kykene tekemään sitä loppuun. Vihaan tätä. Vihaan itseäni ja sitä, miten en enää jaksa. Mikään ei tunnu miltään tarpeeksi, että jaksaisin välittää jostain. Menisin pois jos voisin ja uskaltaisin ja tietäisin varmasti kuinka, mutta en voi. Ei saa. Se olisi väärin muita kohtaan.

Kyljen tiikerinraidat eivät tunnu yhtään niin rentouttavilta kuin käsivarsien tuntuisivat, mutta ei saa. Kädet on pakko pitää siisteinä, miten muka pukeutuisin joulukuussa ulkomailla jos kädet olisivatkin vain raidalliset? Odotan vain ulkomaille muuttoa, saan tehdä käsilleni mitä haluan eikä kukaan valita, sillä kukaan ei näe jos en anna heidän nähdä. En halua enää jatkaa näin, vaan mitä muutakaan voi tehdä?

Ehkä annan kaiken jatkaa alamäkeä ja saan burnoutin nopeasti ja kivuttomasti. Jos vaan jonain aamuna jäisin makaamaan sänkyyn enkä enää pystyisi mihinkään? Se olisi helpottavaa. Harrastuksessakin taidan vain olla 'se, joka tekee asiat' kaikille. Aina minulle laitetaan viestiä keskellä yötä kun on ongelma ja toki hoidan sen, täytyyhän minun. Kyllä minä tulen kokoukseen jos on pakko. Kyllä minä hoidan kun ei kukaan muukaan hoida. Kyllä minä hoidan. Kyllä minä jaksan ja voin. Totta kai.

it's my problem if I have no friends and feel I want to die.

Ei tähän ehkä ole mitään lisättävää.
Lääkärin aikaa ei koskaan tullutkaan ja olen sittenkin taas tyhjän päällä. Minäkin haluan lääkkeet. En tiedä jaksanko talveen asti, mutta ei kai muitakaan vaihtoehtoja ole? Onko? Luulin olevani hyvä ja reipas kun hain apua, se vaan ei tainnut mennä ihan niin. Harmi? Ehkä hyväkin, en olisi saanut mitään apua kuitenkaan. Toisaalta, ei tämä hyvältä tunnu, että raahaudun toisen kerran puhumaan ja taas kaikki menee rikki. Pitäisi ehkä lopettaa tulevaisuuteen uskominen, voisi olla paljon helpompaa.

Koulu ja harrastus tappavat tasaista tahtia ja ilmeisesti en enää ole osa porukkaamme. Kuulen ihmisten puhuvan juhlista ensi perjantaina, muttei kukaan kysy minua mukaan. Kukaan ei edes tunnu olettavan, että olisin tulossa. Ehkä sitten istun (toivottavasti) yksin kotona juomassa viiniä ja päädyn yöllä itkemään kuinka haluan kuolla. Käy sekin, ei siinä mitään vikaa ole. Kaikki elävät ympärillä ja karttavat minua kuin haita. Todennäköisesti rikoin tämänkin itse, kuten aina kaiken muunkin. Asiat on helppo tuhota, mutta tuhkasta on kovin vaikea rakentaa mitään uutta. Etenkin jos päivän suurimmaksi saavutukseksi kokee sängystä nousemisen ja pukeutumisen.

Voisin opetella nukkumaan tai olla nukkumatta.
Voisin lopettaa juomisen ja liian syömisen.
Voisin mennä sinne minne kuulunkin.

Takaisin sinne, mistä nousin jo kerran, en osaa mitään muutenkaan, joten ihan hyvin voisin yrittää vajota mahdollisimman alas ja ehkä jopa vahingossa onnistua katoamisessa. Olisi sekin ihan hyvä tavoite, eikö? Jos vain yrittäisin kadota ennen valmistumista, ei tarvisi stressata pukeutumisesta tai mistään muustakaan. Voisi sekin olla ihan kiva.

mä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja on valtavasti.

Vietin tytön luona kolme päivää ja yritin oikeasti olla onnellinen. Onnistuin, mutta en sitten kai oikein kuitenkaan. En ainakaan ollut tytölle tarpeeksi, mitä pitää tehdä jos toinen haukkoo happea sylissä muttei suostu kertomaan mikä on vialla? Mitä tehdään kun keittiössä toinen vain tiuskii ja loppujen lopuksi päädyt itse itkemään hysteerisenä puoleksi tunniksi? Kyseenalaistan oman riittävyyteni enkä oikein tiedä miten jatkaa. Minun piti olla tarpeeksi, mutta yritän muuttua paremmaksi eikä tämäkään ihan tunnu toimivan. Miika pohti listaa siitä, mitä haluaa ja miten sinne pääsee sen sijaan, että vain vastakkainasettelee elämän tämän kaiken kanssa ja elämän ilman. Jostain syystä näkisin listan järkevämpänä kuin nykyisen tavan katsoa kaikkea.

Haluaisin ehkä vain maata sängyssä monta viikkoa ja sen jälkeen miettiä koko elämää konseptina uudestaan. Joudun palaamaan maanantaina kouluun enkä oikeasti vain jaksaisi. Tiistaina pitäisi olla iloisena menossa lääkärille kinuamaan lähetettä psykiatriselle, mutta katsokaa vain kun sellaisen muka saankin... Eihän minulla mikään ole vialla ja unettomuuskin vain johtuu liiallisesta tietokoneella olemisesta. Kaikki on ihan hyvin, sillä mikään ei voi olla vialla.

En jaksa enää mutta ei sitä kai oikein muutakaan voi? EL Crew'ssä miehet puhuvat osastolle joutumisesta masennuksen takia ja heitä kehutaan rohkeudesta, mutta mitä sitten. Ei minulla ole mikään vialla enkä vain jaksaisi enää yrittää. Toisaalta, mitä sitten tekisin? Yrittäisin kuolla pois? Ehkä pitäisi, eipähän tarvitsisi enää yrittää olla iloinen kun ainoa ajatus on toive päästä pois.

"älä hyvästele älä mene

älä menetä unelmia

älä liukastu älä lipeä valitsemaltasi polulta

muista että elämässä tärkeintä on tehdä lista 

lempileffoista ja kauneimmista biiseistä 

lista hämähäkkimiehen vihollisista"

i feel like i am walking blind i have no arrival time.

Syksy tuo tullessaan kylmyyden ja eräänä aamuna herätessäni huomasin kaiken kuolevan nopeammin kuin hetkeen. Viikko sitten puissa oli kauniin värisiä lehtiä — nyt samat lehdet peittävät kivetystä enkä haluaisi vaihtaa ballerinoja kenkiin. Jakun vaihtaminen talvitakkiin tuntuu kaukaiselta, ei kai sitä tarvitse tehdä vaikka ulkona on jo oikeasti liian kylmä? Taiteilija näyttää aamuisin tyytyväiseltä ja englantilainenkin onnistuu olemaan kaunis joka päivä. Sitten olen minä, suttuinen punainen huulipuna joka haalistuu päivän mittaan ja ripsiväri, joka ei koskaan tee muuta kuin korosta tummia silmänalusiani. Unohtamatta lohkeilevaa kynsilakkaa ja liian suurta kokonaisuutta. En vain jaksaisi pitää huolta itsestäni vaikka kai pitäisi. Ajattelin yrittää kovemmin, jos jaksaisin aamuisin maalata huulet kauniiksi ja tasoittaa kasvojen värin vaaleaksi. Voisin rakentaa naamarin, joka pysyisi ja jonka takana olisi aivan yhtä paha olla kuin aikaisemminkin.

Istuin yhtenä aamuna bussissa ja sillalla katsoin alas mereen. Mietin, miten helposti kaiteen toiselle puolelle pääsisi ja miltä pudotuksen aikana oikeastaan tuntuisi. Näin jälkeenpäin ajatellen tilanne muistutti kovasti sitä, jonka koin maailmalla ollessani. Silloin kun suljin silmäni juna-asemalla koulupäivän jälkeen ja toivoin että pystyisin ajattelemaan jotain muuta kuin raiteita. Tuollaiset tilanteet ahdistavat, miksen voisi vain toimia jos kerran haluan ajatella sitä noin paljon?

Keltaiset kauppakassit toivat mukanaan enemmän ahdistusta kuin olisi kuulunut. Olin onnellisimmillani kun ostin yhden DVD:n, sen jälkeen onni ei enää ollut mitään. Ostin kasseittain tavaroita, muttei mikään vain ollut mitään. Elämä yleisesti ahdistaa enemmän kuin hetkeen, ehkä siksi, että syysloman myötä on enemmän aikaa ajatella hieman muutakin kuin koulua. En oikeasti tiedä mitä minun on tarkoitus tehdä kaiken suhteen. En haluaisi hankkia apua, mutta en haluaisi elää näin. Haluaisin takaisin niihin lukuihin, joita näin silloin joskus ja haluaisin kaiken vain olevan enemmän okei.

Tänään hymyilin kun tapasin sofia keijua ja sain kivan kommentin Miikalta. Hymyilin, kun viinipullo oli koristeltu sydämillä ja pullon kaulassa oli tekstejä. Hymyilin, kun keitin hyvää kahvia ja kun hiukset olivat kohtalaisen kivat vaikken suoristanut niitä. Itkin kun ajattelin kaikkea tekemätöntä ja kun sain kuulla huutoa samoista vanhoista asioista. Itken, koska en oikeastaan osaa tehdä yhtään mitään oikein ja tuntuu, että olen todennäköisesti universumin surkein tyttöystävä.

Kaikkialla on kauhean kylmä enkä tiedä miten ajattelin herätä huomenna aamulla. Pitäisi tavata taiteilija aamulla ja lähteä käymään lahden toisella puolelle, halpaa alkoholia, red alert. Taidan puhua liikaa, mutta tavallaan on asioita, joista haluaisinkin puhua. Haluaisin vain jonkun ymmärtävän, en jaksaisi jatkuvaa tekojeni tuomitsemista. Hymytyttö ei tuomitse ja rakastaa, mutta sekin on toisinaan pelottavaa. Haluaisin vain muutaman päivän omassa seurassani, olla kommunikoimatta muun maailman kanssa. Rakastan, mutta toisinaan tarvitsen rauhaa. Toisinaan on parempi, että olen omassa seurassani ja juon kolmannen kupillisen kahvia enkä yritäkään ymmärtää maailmaa.

Toisinaan on parempi, että I never get anything and that's the whole point.

kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon, susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa.

En ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa oikeastaan mitään muuta kuin neljän tuhannen sanan tutkielman ja fysiikanläksyt. Aloitin artikkelin, mutta eihän siitäkään mitään tullut kun lasiin ilmestyi siideriä ja pää oli pikkuisen muualla kuin olohuoneessa sohvalla. Tavallaan kaikki on hyvin, ainakin tutkielma meni koordinaattorille eilen ja tänään pidin suullisen esitelmän josta sain 80%. Eihän se ole täydellinen, mutta tein esitelmän valmistelut viime iltana ja sanoin "um" aivan liikaa. Pitäisi vielä tehdä fysiikkaa ja matematiikkaa ja aloittaa historian kertaus ja oikeastaan varmaan metsästää kirja äidinkielen tunteja varten ja lukea kirjaa englannin tunneille muutama sata sivua. En oikeasti jaksa.

Rikoin kaiken taas vaihteeksi. Psykologin aika peruuntui, enkä saanut häneltä koskaan uutta yhteydenottoa. Olisi kai pitänyt olla itse aktiviinen, mutta jos pääsen hädintuskin aamuisin ylös ja kouluun, ei kai minun oikeasti kuulu vielä jaksaa tuollaistakin? Loman jälkeen on kai lääkärin aika, ei vaan taida siitäkään olla mitään hyötyä kun en ole käynyt psykoologilla. En vain oikeasti jaksaisi käydä samoja asioita miljoonan eri ihmisen kanssa läpi. En halua puhua kouluterveydenhuollon ihmisille, ei sieltä tule koskaan saamaan apua. Toisaalta, en haluaisi papereihini merkintää mistään ICD-10 liittyvästäkään, entä jos en pääsekään opiskelemaan sen takia? Entä jos en pääse kokeilemaan keväällä suunniteltuja asioita sen takia? Entä jos kaikki vain meneekin entistä enemmän pilalle? Eihän missään ole takuita siitä, että avun hankkiminen muuttaisi mitään. Ei, vaikka hän, sinä, se, tuo ja se kai elävät parempaa elämää kaiken jälkeen. Ette te kaikki ole tarpeeksi syitä, te olette erilaisia, te uskoitte tarvitsevanne apua ja te kuulutte tänne. Minä en.

Ajattelin maanantaina olla koko päivän humalassa taiteilijan kanssa ja todennäköisesti taas puhua liikaa. Olen vain väsynyt kuulemaan vittuilua poissaoloistani. Olisitte tekin poissa jos ette kestäisi sitä, joka peilistä katsoo ja jos ette saisi henkeä. Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, ehkä ihan hyväkin.
Jos vain kokeilisin mitä tapahtuu?