monta kertaa näin käy, kaikki päälle ei näy.

"se on oikein mukava tyttönen 

totta kai saa tulla meille ihan milloin haluaa"

"olisitko mun prinsessani?"

"en ole ajatellut päästää irti, 

vaikka lähtisitkin opiskelemaan"

"outoa kun on velvoite, 

muttei mikään paha sellainen"

Kaiken tämän alla kytee itseinho viha ahdistus kuolemanhalu halu laihtua olla pienempi kadota. Ei sille voi mitään en pääse irti enää en halua pelkään tytön leikkivän asioilla, joilla ei kuulu leikkiä. 

Samaan aikaan elätän toivoa miinus kymmenestä ennen kesää vaikka oikeastaan miinus viisikin olisi hyvä. En haluaisi syödä koskaan ikinä milloinkaan. Tahdon vain juoda pepsi maxia ja kivennäisvettä ja kadottaa kaiken ylimääräisen. Olen niin suuri ja ylimääräinen ettei ole todellista.

Eilinen auringonpaiste hymyilytti ja halusin tytön luokse niin kuin jokaisena päivänä kun olemme erossa. Miksi kaupunkien välissä olevat muutamat sata kilometriä tuntuvat aivan yhtä pahalta kuin vuosi sitten olleet lähes 9000km?

anna rakas voimia jaksamaan alusvaatemainokset kaduilla.

Asiat olivat niin kauhean hyvin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa mutten ehtinyt enkä osannut. Nyt kun kaikki jälleen hajoaa ja unettomuus palaa, tuntuu kirjoittaminenkin helpommalta. Mustelmat sattuvat ja ajatus olemassaolosta inhottaa. Pelottaa kun ajattelen asian olevan tavalla, jolla en todella sen haluaisi olevan. Olen viettänyt koko loman tytön vieressä ja nyt joudun nukkumaan yksin ja selvänä. Kuinka se on mahdollista?

Onko aivan pakko pitää kiinni jos haluaakin päästää irti?

Onneksi kukaan ei tiedä eikä kukaan pyydä jäämään saan taas rauhassa miettiä kaikkea kävellä sillalla katsoa alas laulaa elämän pois keinumisesta itkeä ulkonäköäni. Voin esittää tytölle kaiken olevan hyvin ja ehkä salaa hiljaa aivan yksin kadota pois eikä hänkään huomaisi? Katoamistemppu.

Kirjoitin paperille viisi yliopistoa ja huomenna palautan sen. Opettaja nauraa. Tiedän hänen nauravan.

"Ei tuollainen ruma ja typerä tyttö mihinkään pääse, se on selvää."

olen nähnyt peilini muuttuu, kuva vääristyy, enkä ymmärrä tarkoitusta.

Taisin vahingossa miettiä matematiikantunnilla, josko voisin puukottaa itseni vahingossa hengiltä lyijytäytekynällä. Säälittävää.

Yksikään asia ei pudonnut kohdalleen tänään, ei yksikään. Olen entistä varmempi syöksykierteen alkamisesta, mutta ehkä jos ajattelisi toisin ei se alkaisikaan? Voisiko asia olla niin yksinkertainen? Ehkä, ehkä ei. Tiedän vain, että jouduin eilen aamulla leikkimään, että lyrica auttaa oikeasti ahdistukseen. Olisipa sitä ollut tänään koulussa.

Historiantunnilla opettaja valittaa kolmesti kun en näytä keskittyvän. Anna anteeksi tänään ei vaan pysty yritän pysyä hengissä yritän hengittää yritän näyttää normaalilta. Elämä on taas liikaa minä olen liikaa en taida pystyä. Haluan vain hymytytön syliin itkemään. Kaikkea on enemmän kuin pystyn hallitsemaan enkä oikeasti ymmärrä mitä tehdä yhtään millään. Tiedän olevani laiska ja kauhea. Ensin lähti uni ja tuli selkäkipu, nyt vielä yleinen ymmärtämättömyys ja kykenemättömyys. Olisipa rauhoittavia.

sit back, relax and enjoy the ride.

it's too cold outside for angels to fly.

join vahingossa kaksi lasia shamppanjaa, lasin jotain jossa oli ainakin akvavitiä, 16cl valkoviiniä, 0,5l siideriä ja varmaan yli 30cl valkoviiniä. päälle 800mg buranaa. hyvää syntymäpäivää isä.

Toivon kuolemaa itken elämää leikin terällä. Kyljen valkoiset viivat eivät tunnu miltään; hymytyttö pyytää lupaamaan asioita, joista en voi olla varma. Pelkään niin kovasti tuottavani pettymyksen, mutta toisaalta tiedän ettei tämä voi kestää 2014 syksyä pidemmälle. Anna anteeksi kulta.

Ravintolan ruoka maksoi aivan kauheasti ja tuntuu pahalta olla suuri rahareikä vanhemmille. Miksen ole jo tappanut itseäni olen halunnut kuolla viimeiset 6,5v ja elän vieläkin eihän tämä ole mennyt laisinkaan kuten piti. Täytän kahdeksantoista muutaman kuukauden päästä, en tiedä mitä elämästä tulee sen jälkeen kun saan laillisesti ostaa alkoholia. Toisaalta, ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Hassua kuinka tarpeeton minusta on tullut.

Olisiko väärin sanoa ettei ole tehnyt läksyjä kun oli liian ahdistunut ja halusi kuolla? Hymytyttö pyysi minua elämään ja kai hän on oikeassa sanoessaan etten oikeasti halua olla poissa. Ehkä syön melatoniinia ja lihasrelaksantteja ja toivon unohtavani kaiken pahan?

en ihan oikeasti tiedä.

antakaa minun kuolla olen liian kallis ja turha.

Vanhemmat kannattavat päivää Islannissa syksymmällä ja en voi olla hämmästymättä kaiken täydellisyydestä. Minulla on oikeasti kai rakastavat vanhemmat ja oikeasti melkein kaikki mitä haluan mutten siltikään osaa olla onnellinen. Opinko koskaan vai jääkö koko elämä ikuiseksi vuoristoradaksi? Valitin tytöllekin kuinka my highs are too high and lows too low. "Eiko ole parempi noin, kuin että kaikki olisi vain tasaista massaa?"

olin hetken valmis kuolemaan tai edes vähän romahtamaan, mutta minähän en pillitä tai en ainakaan ennen pimeää.

"sulkee silmät, aina on joku joka ottaa vastaan" 

Luettuani kirjan loppuun haluaisin vain valua keittiön lattialle nyyhkyttämään ja jäädä siihen. Jos en nousisi, ei kukaan ehkä huomaisi? Voisin maatua hitaasti vaalealle parketille kai joskus siihen sulautuisin enkä enää näkyisi väriskaalan virheenä? Kaduillakin olen virhe; olen liian nuori olemaan vanha ja liian vanha olemaan nuori enkä haluaisi mitään niin paljon kuin olla yli kaksikymmentä ja toinen jalka haudassa. Seitsemäntoistakesäisenä väitetään tytön olevan kauneimmillaan, mutta jos muutun tästä rumemmaksi en tiedä haluanko nähdä seuraavaa syntymäpäivääni. Siihenkin on aivan liian vähän aikaa.

Jos osaisin edes meikata kasvoille oikean hymyn ja pitää hiukset kirkkaan punaisina ja olla ystävällinen. Tänäänkin sain jälleen kerran kuulla siitä, kuinka minua ei kiinnosta toisten asiat laisinkaan. Mitä sitten onko sillä mitään väliä onko millään mitään väliä? Jokainen meistä yrittää elää ja jättää jälkensä historiaan, harvat ymmärtävät kuinka pieniä ja tarpeettomia oikeasti olemme. 

"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either. 

[...] 

The real heroes anyway aren't the people doing things; 

the real heroes are the people noticing things, paying attention."

~ John Green, "The Fault in Our Stars", s. 312

"Sitten itkin 

ja itkin 

ja romahdin, 

niin kuin elävät voi."

Joskus minäkin jaksoin uskoa kykyyni muuttaa asioita ja ehkä yhä jossain syvällä se usko elää. Vajaan viiden vuoden syömisen kanssa pelleilyn jälkeen luulisi kaiken näkyvän kropassa; minun pitäisi olla luuranko. En ole. Olen lihava sika ja oikeastaan ehkä pitäisikin vain kuolla. Miksen osaa näyttää oikeanlaiselta? Pukeudun liian pikkuvanhasti toisinaan mutta onko se niin kovin väärin?

Haluaisin hymytytön viereen "kerro että minulla on väliä en jaksa uskoa huomiseen kaikki on oikeasti hyvin en vain jaksa tänään maailma on liikaa minä olen liikaa kulta kerro ihan mitä tahansa". Kaikki on liian haurasta ja silti valettu betonista. Kukkavaaseja betonista, sijoitettuna la tour eiffelin huipulle valmiina ottamaan vauhtia ensimmäisestä tuulenvireestä. Osaisinpa oikeasti kirjoittaa kauniita sanoja. Olisipa minulla punaiset hiukset, kauniit jalat, pienet kädet ja kyky olla onnellinen.

Enemmän kuin empatiaa, haluan onnellisuutta.

Voisin juosta rantaan ja leikkiä osaavani lentää.