"se on oikein mukava tyttönen
totta kai saa tulla meille ihan milloin haluaa"
"olisitko mun prinsessani?"
"en ole ajatellut päästää irti,
vaikka lähtisitkin opiskelemaan"
"outoa kun on velvoite,
muttei mikään paha sellainen"
Kaiken tämän alla kytee itseinho viha ahdistus kuolemanhalu halu laihtua olla pienempi kadota. Ei sille voi mitään en pääse irti enää en halua pelkään tytön leikkivän asioilla, joilla ei kuulu leikkiä.
Samaan aikaan elätän toivoa miinus kymmenestä ennen kesää vaikka oikeastaan miinus viisikin olisi hyvä. En haluaisi syödä koskaan ikinä milloinkaan. Tahdon vain juoda pepsi maxia ja kivennäisvettä ja kadottaa kaiken ylimääräisen. Olen niin suuri ja ylimääräinen ettei ole todellista.
Eilinen auringonpaiste hymyilytti ja halusin tytön luokse niin kuin jokaisena päivänä kun olemme erossa. Miksi kaupunkien välissä olevat muutamat sata kilometriä tuntuvat aivan yhtä pahalta kuin vuosi sitten olleet lähes 9000km?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti