olin hetken valmis kuolemaan tai edes vähän romahtamaan, mutta minähän en pillitä tai en ainakaan ennen pimeää.

"sulkee silmät, aina on joku joka ottaa vastaan" 

Luettuani kirjan loppuun haluaisin vain valua keittiön lattialle nyyhkyttämään ja jäädä siihen. Jos en nousisi, ei kukaan ehkä huomaisi? Voisin maatua hitaasti vaalealle parketille kai joskus siihen sulautuisin enkä enää näkyisi väriskaalan virheenä? Kaduillakin olen virhe; olen liian nuori olemaan vanha ja liian vanha olemaan nuori enkä haluaisi mitään niin paljon kuin olla yli kaksikymmentä ja toinen jalka haudassa. Seitsemäntoistakesäisenä väitetään tytön olevan kauneimmillaan, mutta jos muutun tästä rumemmaksi en tiedä haluanko nähdä seuraavaa syntymäpäivääni. Siihenkin on aivan liian vähän aikaa.

Jos osaisin edes meikata kasvoille oikean hymyn ja pitää hiukset kirkkaan punaisina ja olla ystävällinen. Tänäänkin sain jälleen kerran kuulla siitä, kuinka minua ei kiinnosta toisten asiat laisinkaan. Mitä sitten onko sillä mitään väliä onko millään mitään väliä? Jokainen meistä yrittää elää ja jättää jälkensä historiaan, harvat ymmärtävät kuinka pieniä ja tarpeettomia oikeasti olemme. 

"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either. 

[...] 

The real heroes anyway aren't the people doing things; 

the real heroes are the people noticing things, paying attention."

~ John Green, "The Fault in Our Stars", s. 312

"Sitten itkin 

ja itkin 

ja romahdin, 

niin kuin elävät voi."

Joskus minäkin jaksoin uskoa kykyyni muuttaa asioita ja ehkä yhä jossain syvällä se usko elää. Vajaan viiden vuoden syömisen kanssa pelleilyn jälkeen luulisi kaiken näkyvän kropassa; minun pitäisi olla luuranko. En ole. Olen lihava sika ja oikeastaan ehkä pitäisikin vain kuolla. Miksen osaa näyttää oikeanlaiselta? Pukeudun liian pikkuvanhasti toisinaan mutta onko se niin kovin väärin?

Haluaisin hymytytön viereen "kerro että minulla on väliä en jaksa uskoa huomiseen kaikki on oikeasti hyvin en vain jaksa tänään maailma on liikaa minä olen liikaa kulta kerro ihan mitä tahansa". Kaikki on liian haurasta ja silti valettu betonista. Kukkavaaseja betonista, sijoitettuna la tour eiffelin huipulle valmiina ottamaan vauhtia ensimmäisestä tuulenvireestä. Osaisinpa oikeasti kirjoittaa kauniita sanoja. Olisipa minulla punaiset hiukset, kauniit jalat, pienet kädet ja kyky olla onnellinen.

Enemmän kuin empatiaa, haluan onnellisuutta.

Voisin juosta rantaan ja leikkiä osaavani lentää.