Angoisse.

Aamuahdistus.

En pysty menemään kouluun, mutta pakkohan se on. Jos pystyisin niin jäisin kotiin, oksetan itseäni. 

Peilistä katsoo hillittömän valtavan suuri sinivalas ja se on myös faktaa.

Ahdistaa aivan jumalattoman paljon, aamu alkakoon pienellä nappiyhdistelmällä, duact ja kolme kofeiinitablettia. Pienet napit, olkaa niin kummallisen ystävällisiä ja auttakaa, nyt pyydän sitä todella. Ahdistaa niin paljon ettei ole tosikaan. Toivottavasti tämä ei purkautuisi päivän aikana paniikkikohtauksena, en tahdo sitä. Perjantain paniikkikohtaus oli aivan tarpeeksi pitkäksi aikaa, en tarvitse niitä yhtään enempää.

En tahdo kenenkään koskevan minua, luojan kiitos tällä viikolla ei ole liikuntatunteja vaan on monitoimipäivä. Tiedän nimittäin etten pystyisi menemään heilumaan sinne tällaisena porsaana toisten sekaan. Olinkin jo unohtanut miltä aamuahdistus tuntuu ja en kyllä kaivannut tätä tunnetta.

Tässä ei ole mitään hauskaa. Inhoan tätä niin syvästi.

Ei se kuitenkaan mitään haittaa sillä tämähän on aivan luonnollista.

Kestohymy pysyy ja kukaan ei näe kuinka sattuu. 

Ei heidän tarvitse eivätkä he edes käsittäisi.

Olen yksin.

"She cries 'cause she's lost and

she doesn't even know what she wants

And she hides all alone

inside the pain that she wont let go

Watching her life pass her by,

watching it all through her watering eyes"

edit klo 14:18/

Aamuisesta ahdistuksesta on jäljellä vain muisto. 

Tuntuu oudolta miettiä kuinka pahalta se tuntui, mutta nyt se on onneksi ohi.

Hetken kaikki on taas siedettävää. 

Protège-moi de mes désirs.

Leffailta H:lla; ajatuksia, vähän puhetta, paljon naurua tyhmille jutuille, jonkin verran ahdistumista, ei yhtään sanaa jotka viittaisivat pahaan oloon, muutama liian nopea hengenveto, kyyneleitä junassa.


Aamulla oli kauheaa katsoa peiliin, oksetan itseäni jokaisella silmäyksellä yhä enemmän. Olisin halunnut jäädä kotiin koko päiväksi, ei kenenkään tarvitsisi nähdä kuinka totaalinen epäonnistuminen ihmisenä olen. Kuitenkin lähdin kolmen aikaan kohti espoota vaikka en todellakaan olisi halunnut.
Junamatka oli pelkkiä muistoja, mutta saavuttuani oikealle asemalle ja jäätyäni pois kyydistä kaikki muistot yhtäkkiä juoksivat pois. En tiedä minne, mutta en tosiaankaan valita.


En tahtoisi ajatella maanantaita, pitää raahautua kouluun, esittää iloista ja todella hyvin jaksavaa. Ehkä esittäessäni tarpeeksi hyvin se voisikin oikeasti toteutua? Jos on tarpeeksi hyvä näyttelijä, niin olisiko mahdollista, että näytelmästä tulisikin totta?
Kaikki tämä on vain yhtä suurta näytelmää joka on valitettavasti kuitenkin samaan aikaan totta. Ei ole näytelmää, että satuttaisin ihmisiä vaan se on täyttä karua faktaa. On myös karua faktaa, että tämä ei toimi näin ja muuttaminen on vaikeaa enkä aina edes tahdo sitä. Kyllä silti yritän, yritän niin kovasti kuin pystyn vaikkei se loppupeleissä riittäisikään. Ehkä jos onnistuisin voisin jopa voittaa jotain, voisinko?
Onko mahdollista voittaa jotain, kuten esimerkiksi onnellisuutta, pääsemällä tästä kaikesta eroon?

encore un fois, je ne sais rien.

Je suis perdu sous la pluie.

Kuinka hemmetin paljon muistot voivat sattua?
Itken jälleen kerran, miten ihmeessä olen yhtäkkiä oppinut itkemään? Olen itkenyt tämän viikon aikana enemmän kuin.. No ainakin enemmän kuin mitä itkin mummoni kuoltua. Kyyneleet vain valuvat ja tahtoisin huutaa mutten todellakaan voi. En tiedä onko tämä itkeminen enää laisinkaan mukavaa. Joskus tahdoin oppia itkemään, nyt tuntuu, että itken kokoajan.
Yritän oppia ja ymmärtää, mutta kun ei oikein onnistu. Tällä hetkellä tarvitsen jonkun halaamaan, en pysty. Minulla on paha olla, niin yksinäinen, niin jumalattoman yksinäinen ettei ole tosikaan.


Olen hirveä ihminen ja tajuan sen.
Ymmärrän syitä ja inhoan itseäni enemmän.
Käsitän täysin tai ainakin luulen käsittäväni.
Vainoharhailen kaupungilla ollessani, entä jos.. ei, ei, ei, ei.


Huomenna pitäisi mennä H:lle katsomaan elokuvaa, junassa istuminen palauttaa mieleen hyviä aikoja. Aikoja, jolloin osasin vielä olla enkä ollut liikaa. Sitten jotain kävi ja ne ajat muuttuivat kipeiksi muistoiksi. Hyväksyn sen, en voi muutakaan. Luulen myös ehkä ymmärtäväni tai ainakin olen melko vahvasti sitä mieltä. Joka tapauksessa se sattuu aivan helvetin paljon.
Niin paljon, en edes osaa kuvailla.
Itken jälleen itseni uneen.
Se on jo tuttua.

Ne promets rien.

Quand la nuit tombe, je tombe aussi.

Voisinko vain unohtaa tämän päivän?
Todistusten saaminen oli tilanteena hirveä. Saatuani paperin ja luettuani numerot aloin välittömästi itkeä. Ensin aivan pikkuisen, mutta pian tajusin kyynelten todella valuvan pitkin kasvojani ja olin vain kiitollinen vedenkestävästä ripsiväristä. Laitoin todistuksen pois, mutta hetken päästä otin sen esiin laskeakseni keskiarvon joka sitten aiheuttikin pitkästä aikaa ihastuttavan paniikkikohtauksen.
Itken ja hyperventiloin siinä istuessani, mutta ei kukaan huomaa. Yritin tasata hengitystäni tai edes saada hengitettyä, se vain oli vaikeampaa kuin pitkään aikaan. Ei toki haittaa ettei kukaan huomannut, olisi ollut kiusallista ja ahdistavaa jos ihmiset olisivat kyselleet, olen kiitollinen. Kuitenkin on kumma ettei kukaan edes nauranut joka on meidän luokallemme hyvin ominaista käytöstä. Meinasin nousta paikaltani ja siirtyä jonnekin nurkkaan lattialle istumaan, sillä kaikki se avara tila ja ne ihmiset eivät todellakaan helpottaneet ahdistusta.
Tuli pohdittua eikö se hillitön ahdistus ikinä lopu, kohtaus oli varmaan toisiksi pahin mitä olen saanut tai ainakaan muistan. Pahimpana pidän yhä yhtä kohtausta jonka sain marraskuussa. Kyseinen paniikkikohtaus tuli ensimmäistä kertaa ihmisten seurassa ja vielä henkilön kanssa joka ei silloin ollut mitenkään erityisen tuttu. Muistan yhä kuinka paljon häpesin.


Koulun jälkeen ollessani menossa talleille sain taas hillittömän itkukohtauksen ja itkin varmaan viisitoista minuuttia kauppakeskuksen vessassa. Kuinka heikko ja hävettävä oikein voi olla?
Tallilla kerroin H:lle pelkästään siitä, kuinka paskamainen fiilis todistuksesta oikein tuli. En maininnut mistään muusta ja ehkä se on ihan hyväkin. On pidettävä asioita sisällään, sillä en tahdo rikkoa meidänkin välejä. Olen jo nähnyt mihin puhuminen johtaa ja siitä oppineena yritän olla varovaisempi. Muutenkaan en tahtoisi enää luottaa ihmisiin, mutta jokin ihmeen osa minussa yhä yrittää enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia.

En olisi ikinä kuvitellut keskiarvoni laskevan näin paljon. Olen surkea, huono, naurettava paska. Minunhan piti panostaa kouluun? Mitä panostusta se on jos neljä numeroa laskee; fysiikka 10->8, kemia 9->8, matikka 8->7, uskonto 10->9. Ei todellakaan lohduta yhtään, että äidinkieli nousi 10 eikä se ole ikinä aiemmin ollut 10. Pientä lohtua antaa ranskan pysyminen 9 ja terveystiedon pysyminen 9. Ne eivät kuitenkaan muuta sitä faktaa, että keskiarvoni laski hävettävän paljon. En halua näyttää todistustani vanhemmilleni, häpeän. Olen huono. En osannut iloita S:n 10,0 lukuaineiden keskiarvosta, toki se on hienoa hänelle, oikeasti. Kuitenkin olen aivan käsittämättömän kateellinen, missä olin kun aivoja jaettiin?


Entä jos en pääse mihinkään lukioon? Kymppiluokka täältä tullaan! Tällä hetkellä koko helvetin tulevaisuus riippuu lukiosta. Minun on opiskeltava loppukevät aivan todella kovasti, aivan sama vaikka yöunet menisivät, mitä sitten vaikka ei jaksaisi tehdä jotain koulujuttua. Kaikki on tehtävä mitä ikinä pystyy ja paremmin kuin hyvin. Success is built on the ability to do better than good enough.


Vaikka kuinka yritän kääntää ajattelumalliani normaalimmaksi se on vaikeaa. Yritän pitää päätöksestäni kiinni, mutta silti päivittäin hyvin usein mieleen tulee ajatus; "onko se sen arvoista? mitään takeita ei ole, että olisin onnellisempi? entä jos olenkin entistä suurempi epäonnistuminen silloin?".
Perfektionismista olisi hellitettävä, mutta sitä ei saa tapahtua vielä kevään aikana. Minun täytyy opiskella aivan todella paljon koko tämän kevään ajan ja on yritettävä ja oltava parempi. Ei ole aikaa löysäilylle.
Tavallaan pelkään ajavani itseni turhan pitkälle koulustressin kanssa, mutta ei voi mitään. On pakko saada hyviä numeroita. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kesälomalla voi sitten nukkua ja levätä.

ps, tervetuloa kuiskaus♥

Je croyais tu serais différent mais j'avais tort.

Ne me parle pas si tu ne veux pas, oublies moi si tu veux.

Je n'ai pas importante, je sais.

Mais je comprends.

Musiikki on ihana asia, se antaa jotain järkeä kaikkeen.
Ranska on kaunis kieli, tahtoisin osata sitä niin hurjan paljon paremmin. Haluan osata puhua mahdollisimman montaa kieltä mahdollisimman sujuvasti; italia, espanja, japani, paljon sujuvampi ja parempi ranska, mahdollisesti myös portugali olisi mielenkiintoista. Noista kaksi ensimmäistä aloitan lukiossa jos en pääse sille erikoislinjalle minne haluan, ja japania opiskelen kokoajan. Ranskaa pitäisi harjoitella, mutta se on vain hiukan vaikeaa täällä Suomessa. Pitäisi mennä käymään Ranskassa.


Eilen päätin olla vaakalakossa, mutta kuitenkin tänään eksyin taas sinne iltapäivällä. Katsoin lukemaa ja inhosin hetken, vain hetken. Lukema oli paljon, en edes tahdo muistella kuinka paljon, mutta en kuitenkaan ahdistunut siitä oikeastaan sen kummemmin. Aamulla herätessä ahdisti paljon enemmän ja tuntui, että näytin kaikissa vaatteissa hillittömän valtavalta mursulta.
Päivä oli pitkästyttävä ja jouduin olemaan miltei kokoajan melko itsekseni kun J(k) ei ollut koulussa. Hän ei myöskään vastannut tekstiviestiini, mutta toisaalta en jaksa edes ajatella sitä. Enhän minä muutenkaan viihdy koulussa, menen päivät läpi ja kotiin päästyäni riisun naamarin. Kuitenkin J(k) on tehnyt tästä kouluvuodesta siedettävämmän mitä alkuun ajattelin tämän olevan.


Huomenna on äidinkielen aineistoaine ja saamme väliarvioinnit, pelottaa. Tosin tiedän keskiarvoni laskevan joten en sinänsä jaksaisi välittää, mutta tiedän ahdistuvani saatuani todistuksen. En ole ikinä tarpeeksi itselleni, se ei vaan onnistu, pitäisi ehkä yrittää kovemmin.

Viime yönä tekstailin H:lle, kysyin mitä hän oikein ajattelee tästä kaikesta. Se kuulemma oikeasti sattuu vain katsoa vierestä kun pilaan terveyttäni eikä hän toivo minun jatkavan näin. Hän toivoo, että paranisin enkä "leikkisi" terveydelläni ja elämälläni. Hetkittäin meinasin todella alkaa itkemään, tätäkö halusin? Halusinko satuttaa kaikkia mahdollisimman paljon? Sillä jos näin oli, niin olen tainnut onnistua ainakin joissain määrin. Je suis desolée.


Tuntuu, että minulla on miltei kaikkea ja kaikki menee sinänsä hyvin. Pääsin vaihtoon maahan jonne järjestöillä on noin kahdeksan paikkaa vuosittain ja hakijoita on yleensä ~30. Tänään näin koulun ilmoitustaululla nimeni monitoimipäivän listassa juuri niiden aktiviteettien kohdalla jotka olin valinnut, toiseen niistä pääsi alle puolet halukkaista. Ei, minulla ei ole ympärilläni ihmisiä tai ainakaan se ei tunnu, että olisi. Työnnän kaikki pois ja loput vihaavat minua muuten vain jo valmiiksi. En vain osaa.
Kuitenkin näennäisesti asiat ovat aivan helvetin hyvin.
Minä olen ainoa virhe tarinassa.

ps, tervetuloa fauni ja kanipoika♥