I am gonna make it through this year if it kills me.

Sanottavaa olisi enemmän kuin osaan kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa kaikesta ja siitä miten täällä menee, mutten oikein tiedä itsekään. Kaikki on ehkä ihan okei? Ei mikään nyt varsinaisesti ole kauhean huonosti, vaikka kädessä näkyykin toissaviikkoinen typeryys yhä niin paljon etten voi kääriä hihoja ihmisten seurassa. Olen jotenkin yrittänyt tyytyä siihe etten taida koskaan oppia syömään, jos minulla on tiettyjä ruokia, syön pelkästään niitä kunnes niitä ei enää ole. Joidenkin ruokien kanssa elämä vain on kaikki tai ei mitään, helpompaa olla ostamatta niitä. Heippa uusi lempiruoka, en vain osaa elää niin, että pastaa olisi kaapissa.

Ajattelin tänään taas sinua, yhä monen vuoden jälkeen. En oikein tiedä edes miksi, ehkä siksi, että häpeän yhä omaa käytöstäni? Ei 16 -vuotias oikeasti ymmärrä mistään mitään kun en koe nyt neljä vuotta myöhemminkään olevani kauhean fiksu. Olin kakara, I'm sorry for everything that I've done. Ei sillä, että koskaan lukisit näitä sanoja tai koskaan saisit tietää, mutta aina on kai se hypoteettinen mahdollisuus? En tiedä, hävettää, että rikoin kaiken oman rikkinäisyyteni takia. Onneksi sinulla menee nyt hyvin, olen oikeasti iloinen puolestasi.

Asun käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa ja tavallaan tämä on ihan mukavaa, kukaan ei tiedä että "minulla on ollut" syömishäiriö. Kukaan ei tiedä etten aina osaa elää. Jos vietän päivän omassa huoneessani, se on ihan okei eikä herätä kysymyksiä. Samalla ehkä juuri näistä syistä osittain inhoan tätä, viime viikolla stressi got the best of me ja vietin koko tiistain yöpuvussa syöden kaikkea paskaa. Oli vain paha olla ja elämä ahdisti, vietin maanantai-illan itkien stressiäni ja muutenkin tuntui, että pieninkin epäkohta saisi minut huutamaan. Saako tästä kaikesta syyttää 3000 sanan reporttia?

Teen tällä hetkellä niin paljon asioita etten olisi pari vuotta sitten uskonut pystyväni tällaiseen. Kuulen lähes viikoittain joltain, kuinka he eivät ymmärrä miten pystyn tähän kaikkeen. Helvetti, en ymmärrä minäkään. Periaatteessa on kauhean mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi, mutta samalla pelkään aika hirvittävän paljon sitä jos jossain tilanteessa en pystykään kaikkeen. Hain yhteen positioon enkä ole haastattelun jälkeen enää ihan varma olisiko minusta siihen.

Kävin jonkin aikaa sitten puhumassa tutorini kanssa stressistä, mutta päädyin loppujen lopuksi myös mainitsemaan ongelmistani masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että hän todennäköisesti miettii mistä helvetistä puhun, koska en voi kärsiä mistään tuollaisesta. Hymyilen ja nauran liian paljon, näytän liian asialliselta ja olen aivan liian kasassa ollakseni millään tapaa rikki. Siinä tilanteessa hän kuitenkin oli asiallinen ja ymmärtävä, oli mukavaa puhua terapiasta ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhuu. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen toteavan, ettei oikeasti kukaan muu kuin minä voi tietää mitä tilanteessa pitää tehdä. Jos koen terapian olevan tarpeellista, se on se mitä tarvitsen. En tiedä, jollain tapaa toki tuntui hölmöltä kuulla "mitä ikinä teetkin nyt käsitelläksesi sitä, selkeästi näyttää toimivan", sillä en ole niinkään varma onko tapani käsitellä asioita mitenkään oikea. Toisaalta ei se kai aivan täysin paskakaan ole jos sen avulla olen pystynyt käsittelemään kaikkea jo pian kymmenen vuotta? Holy hell, kymmenen vuotta?!

Jotenkin hassua että nykyään kirjoittaessani osoitekenttään 'we...', ensimmäisenä ei tule weheartit vaan jonkun journalin nettisivu. Ehkä siihen vaikuttaa se, että viimeisen kolmen viikon aikana olen kirjoittanut noin 6000 sanaa erinäisiä practicaleja?

missä oot kun mä tarviin sua ja sun vähän tyhmää naurua?

En haluaisi kirjoittaa kun tiedän ettei kukaan lue kuitenkaan eikä kirjoittaminen mitään muuta. En kuitenkaan voi olla kirjoittamatta, sillä tuntuu että hukun ahdistukseen ja kaikkeen siihen mitä en saa sanoiksi muutettua. Tuntuu siltä ettei oikeasti ketään kiinnosta olemassaoloni ja sekös ahdistaa aivan helvetisti. Kaverin piti tulla tänään Helsinkiin, mutta selkeästi ei kiinnosta paskaakaan minun seurani. Kiva tietää, helvetti sentään. Kesän piti olla hyvää aikaa nähdä kavereita, mutta eihän kukaan halua nähdä minua, miksi haluaisikaan? Väsyttää aivan helvetisti olla aina se, joka on yhteydessä muihin ihmisiin ja yrittää viettää aikaa. Ehkä ei pitäisi edes yrittää. En haluaisi kuulostaa aivan helvetin säälittävältä itsesäälissä rypevältä paskalta, mutta mitä muutakaan voin kun olen aina se joka kysyy "nähtäisiinkö" ja se, joka jää rannalle ruikuttamaan kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Jotenkin hiljaa olen yrittänyt hyväksyä sen miten rikki ja väsynyt ja sekaisin olen, mutten haluaisi. En tiedä mitä pitäisi tehdä, en osaa jatkaa eteenpäin ja vaikka ehkä toisinaan osaisinkin, en halua tämän olevan loppuelämäni. Jos tämä on kaikki se mitä tulen ikinä olemaan, mikä helvetin järki elämässä on? Kyllä, hyviä hetkiä on paljon, mutta ne pahat värittävät hyvän aina pois eikä se tule muuttumaan. Ei ahdistusta poisteta lääkkeillä tai positiivisilla ajatuksilla. En voi vihata itseäni vähemmän lääkkeillä, lääkkeet vain fasilitoivat kuntoutumisen ja miten sellaiseenkaan paskaan koskaan jaksaa ryhtyä tai edes pääsee? Miten ihminen, joka ei asu kunnolla kummassakaan maassa voi saada esimerkiksi CBT:tä, joka on käytännössä tehokkain hoitomuoto? Miten kukaan voi auttaa jos en ikinä pysy tarpeeksi kauan yhdessä paikassa enkä kuulu yhtään minnekään? Haluaisin apua, ei kai se tätä pahemmaksikaan voisi viedä? En kuitenkaan jaksaisi enää yhtään psykologia/counselloria, joka kertoo minun kouluaikani olleen traumaattinen. Jeesus sentään, ei se ollut. En halua puhua siitä ettei minulla ollut ystäviä ja minua kiusattiin, tai no, lähinnä suljettiin porukan ulkopuolelle ja puhuttiin pahaa. Haluaisin vain päästä eteenpäin.

En halua unohtaa, mutta haluan sinun tietävän että olen yhä pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Olin rikki ja sinä teit oikein.

Kirosanojen käyttäminen tuntuu turhalta, mutta oikeasti vituttaa niin perkeleen paljon tämä kaikki. Olen viime päivinä taas miettinyt kuolemaa enemmän kuin ehkä kuuluisi, mutta mitäpä sekään sitten oikeasti ratkaisisi? Olisipa joku keino saada tämä paska loppumaan.

Elämäni ei ole paskaa, mutta liian usein on aivan helvetin paska olla enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Olisipa joku lääke joka veisi tämän palan kurkusta, ahdistaa mutten todellakaan tiedä mikä. Puhumattakaan siitä, että oikeasti osaisin hankkiutua tästä eroon. Lähden takaisin yliopistolle alle kuukauden päästä ja en malta odottaa sitä syömättömyyttä.

ryhdistäydy nuorimmainen, asennettas vaihda.

Luin tekstejä ajoilta kun me oltiin vielä me ja tavallaan olen pahoillani. En kuitenkaan halua käyttää aikaa menneisyyden ajatteluun sen enempää kuin on pakko, tein isoja virheitä muttet sinäkään ollut täydellinen ja mennyttä ei saa takaisin enkä haluaisikaan. Tavallaan oli kauhean kivaa kun oli joku, mutta toisaalta taidan nykyään olla onnellisempi kuin silloin — ei siksi ettenkö olisi tykännyt siitä mitä oli, mutta lukio oli aika raskasta ja olin aika paskana.

Olen viimeisen viikon aikana nostalgioinut ja juonut viiniä enemmän kuin pitäisi. Työt vähän hukuttavat, olin lähes kaksi viikkoa putkeen töissä ja vietin ensimmäisenä vapaapäivänä tunnin tuijottaen järvelle kun en jaksanut liikkua ja hieman väsytti.

En oikeasti kaipaa mitään, mutta samalla kaipaan vähän kaikkea ja haluaisin nähdä joitain ihmisiä joita en todennäköisesti enää ikinä tapaa. Ellei nyt jotain satunnaista kadulla näkemistä lasketa, mutta sekin olisi aika outoa.

Haluaisin olla syömättä ja elää pelkällä kivennäisvedellä mutta tänään puoli kuudelta päätä särki liikaa ja sitten söinkin jo päivällistä. Olisi kiva olla jotain oikeaa.

Mummon sisko puhui lauantaina kuinka olen laihtunut kauheasti ja niin kaunis ja seuraavaksi onkin minun hääni ja lapsen ristijäiset. Älkää, tuollainen puhe ahdistaa aivan jumalattomasti.

Hain tehtävään mihin en oikeasti ole tarpeeksi hyvä ja hakemukseni oli oikeastaan kauheaa paskaa, mutta tehty mikä tehty. Mistä sitä koskaan tietää?

You see the shadows in the distant light, and it's never going to be alright.

Edellisestä kirjoituksesta on kauhean pitkä aika, en vain osaa enää pukea ajatuksia sanoiksi ja silloin kun osaisin, on läppärin avaaminen liian raskasta. Palasin Suomeen ja olen ollut töissä kaksi viikkoa, mutta kaikki vain väsyttää niin kauhean paljon. Yritän jaksaa edes joskus tehdä muuta kuin kaatua sängylle työpäivän jälkeen, mutta jatkuva ihmisten seurassa oleminen väsyttää enkä yksinkertaisesti kotiin päästyäni jaksa mitään. Koen olevani kauhean säälittävä, työni on siistiä sisätyötä ja oikeastaan vietän lähinnä aikaa tietokoneen edessä yksin omassa huoneessa toimistolla. En kuitenkaan voi sulkea ovea tai kuunnella musiikkia ja pitäisi jotenkin olla kauhean tuottava koko ajan. En voi romahtaa missään vaiheessa. Kaiken on pysyttävä kasassa jatkuvasti.

Tänään tajusin olevani jälleen rikki. Olen niin valtava, vihaan tätä mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden enkä nää muuta uloskäyntiä kuin aamiaisen lopettaminen ja mahdollisesti myös lounaan — työni on istumatyötä, ei se vaadi kuin kahvia ja kylmää vettä. Kehoni ei kaipaa aamiaista toimiakseen, sillä jos viimeisen kahden viikon ajan en ole varsinaisesti kaivannut sitä, en kaipaa sitä tulevaisuudessakaan. Tänään tajusin ehkä oikeasti tarvitsevani joskus terapiaa jos haluan tästä eroon.

Perjantai-iltana ystäväni yhdentoista vuoden takaa kertoi ettei hän muista muutamia tilanteita yläasteelta joista kerroin. Käsittämätöntä, että itse muistan ne yhä yhtä elävästi mutten juurikaan mitään hyvää, vaikka ehkä yläasteella oli jotain parempaakin kuin kaikki se paska jonka muistan?

Vihaan itseäni niin paljon. Hävettää myöntää enkä oikeasti kenellekään voi mitään sanoa, mutta yksinkertaisesti vain vihaan sitä mitä minusta on tullut. En pysty pukeutumaan aamuisin kun kaikki näyttää kauhealta ja töissä koen kaikkien tuomitsevan minua. Oikeasti he ovat niin keskittyneitä omaan ulkonäköönsä (ainakin puheiden perusteella) etteivät he ehkä huomaa? Olen lihonut kolme kiloa ja haluaisin vain kuolla. Tuntuu niin pahalta ymmärtää, että oikeasti koen kuoleman ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi, sillä eihän se mitään auttaisi. En vain tiedä. Haluaisin olla kunnossa. Haluaisin osata elää ja olla ilman hetkittäistä kuolemanhalua, sillä ei se kai ole kovinkaan tervettä. Pitäisi kai pyytää anteeksi G:ltä vielä kerran kaikesta ensimmäisen vuoden ajalta, muttei sekään hyödyttäisi mitään.

Samalla olen niin ylpeä siitä, että jaksan joka aamu maalata kasvoilleni hymyn ja töissä nauraa vaikka tuntia aiemmin olisin halunnut kuolla. Olen ylpeä, että jaksan nousta joka aamu ennen kahdeksaa ja olen töissä viimeistään puoli kymmeneltä. Kykenen paljon enempään kuin olisin koskaan pystynyt, mutta jo kahden viikon jälkeen tunnen kulkevani ohuella langalla enkä tiedä kauanko jaksan. Työ on raskaampaa kuin yliopisto, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan. Ehkä vika on vain minussa.

Pelkään etten ole riittävän hyvä.

vaikeinta on itsensä voittaa mut loppuun asti sitkeät koittaa.

Vietin muutaman viikon Suomessa ja nyt olen jo takaisin Englannissa. Tavallaan on mukavaa olla takaisin, mutta samalla en oikeasti haluaisi. Palasin muutaman kokeen takia, ensimmäinen oli jo ja se meni aivan penkin alle avointen vastausten osalta. Osaan kirjoittaa esseitä ja osaan monivalinnat, mutta lyhyet avoimet ovat suuri mysteeri. Mitä sinne pitäisi sanoa? Että symbolinen verbientaivutuksen oppimismalli vaatii kaksi eri reittiä? En vain osaa.

Kaikesta pahasta (kuten omasta painostani) huolimatta kaikki on suhteellisen hyvin. Istuin tänään sen syömishäiriöisen kämppiksen kanssa kahvilla katedraalin edessä ja puhuimme vähän kaikesta. Tätä kaikkea tulee vähän ikävä, en haluaisi joutua asumaan täysin vieraiden ihmisten kanssa kun olen viimein tottunut näihin. Etenkin kun sh -tyttö palasi aiemmin kuin hänen piti ja oikeasti häntä on ollut ikävä — huolimatta puheiden triggeröivästä laadusta ja siitä etten oikeasti aina osaa olla hänen ympärillään. On ollut ikävä kasuaalia puhetta kaikesta siitä mistä vanhempien kanssa ei puhuta.

Lihoin Suomessa kaksi kiloa, mutta ehkä siinä on osa nesteitä? En osaa päästää irti päivittäisestä vaa'alla käymisestä vaikka pitäisi. Herään aamulla ja koen olevani lihava ja tiedostan ettei vaa'alle kannata mennä — menen silti. Jollain tapaa olisi hirveän kivaa olla terve, mutten vain osaa enkä jaksa. En enää aktiivisesti halua BMIni olevan 13, mutta haluan laihtua ja olla syömättä koska minulla ei yksinkertaisesti ole muuta tapaa kontrolloida elämääni. En osaa mitään muuta kuin syömättömyyden enkä sitäkään kunnolla, niin säälittävää kuin se onkin.

"En ehkä osaa sulle puhua jos annetaan ajan kulua mut kirjoitan susta lauluja vielä 2080 -luvulla", jollain tapaa ajattelen ettei G ole enää muuta kuin ystävä, mutta en toisaalta ole nähnyt häntä paluuni jälkeen. Jostain valitettavasta syystä tuntuu etten ole niin yli kaikesta kuin haluaisin olla, toisaalta siinä ei ehkä ole mitään pahaa? Olen puhunut tilanteesta ja maalarikin on sitä mieltä että pitää vain wait and see. Haluaisin nähdä aineeni ihmisiä ennen kesää, en vain tiedä missä ja milloin se muka olisi mahdollista ja toisaalta olen tällä hetkellä niin lihava että mieluummin vain kuolisin. Käsittämätöntä minkälaisen muutoksen kaksi kiloa tekevät. Kaksi-helvetin-kiloa. Oikeasti se ei ole aivan kauheasti, mutta koen olevani valtava ja ansaitsevani kuolla.

Huolimatta siitä, olen paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Ainakin hetken. Vaikka haluaisin yhä mennä G:n kanssa kahville ja tiedän ettei sitä tule koskaan tapahtumaan ja olen vain vitsi ja naurettava ykkösvuotinen josta ei ole mihinkään. Äh, hänen mukaansa minusta on vaikka mihin, mutta hän ei toisaalta tiedä miten surkeasti viime portfolioni meni (lähinnä siksi etten yhä tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, saatana).

Pitäisi kai olla onnellinen ja tyytyväinen siitä mitä minulla on ja mihin olen pystynyt, muttei se vain ole tarpeeksi. Haluaisin olla humalassa kämppisten kanssa mutta sen sijaan laulussa lauletaan kuinka "I really really really really want you" ja haluaisin uskoa ettei näin ole. En oikeasti halua, ehkä? Äh, haluan kuitenkin. Yritän olla haluamatta ja tiedän ette mitään tapahtu, vituttaa kuitenkin.

Mulla ei ole ollut menkkoja sitten maaliskuun mutten tiedä onko siinä mitään pahaa? 

En ole edes hoikka, joten kaikki on varmaan ihan kunnossa.

Pahinta kaikessa on ehkä se, että olen oikeasti iso.

Olen vain laiska ja typerä.