Olen Suomessa lomalla ja taisin elättää turhia toiveita siitä, että elämä olisi jotenkin ihanaa.
Kotona ollessa tuntuu siltä että etenkään isääni ei voisi vähempää kiinnostaa olenko täällä vai kolmannessa kotimaassa. Tuntuu aika pahalta, näin lievästi sanottuna. Paino on kuitenkin tasan -10lbs siitä mitä se oli yliopistoon lähtiessä ja se on erittäin hyvä, fuck freshman 15, freshman -15 I am coming for you.
En ole viettänyt juurikaan aikaa yksin täällä ollessani ja ehkä osittain siksi viimeinen tunti on ollut vaikea. Kaksi lasia viiniä ja itken typeryyttäni, voi helvetti. Tuntuu taas siltä, että olen oikeastaan huonoin ja kauhein ihminen koko maailmassa ja vähintään typerin. Ei kukaan ajattele sellaista ihmistä, jota ei voi saada ja koe siitä pahaa oloa. Minun ei kuulu käyttää aikaa ajatellen jotain joka ei koskaan tule tapahtumaan — hän valmistuu ensi vuonna ja toisaalta mitä sitten vaikka meillä on samanväriset hiukset ja sama kolmas nimi (joskin hänellä maskuliininen versio)? Ei se ole mitään muuta kuin hassu sattuma. Puhuin isoäitini kanssa puhelimessa ja puolet hänen sanomastaan meni lähes täysin ohi — yritin olla itkemättä ja hyperventiloimatta. Pelkään joulua jo nyt, joudun olemaan entistä pienemmissä tiloissa neljän muun ihmisen kanssa. Mitä sitten vaikka kyseessä onkin vain sukulaisia? Se on entistä ahdistavampaa.
Tunnen oloni niin tyhmäksi kun en osaa elää niin kuin pitäisi. Tiedän kuinka toimia, en vain toimi niin. Tiedän etten saisi elää laskien päiviä Suomeen paluuseen, en vain voi sille mitään. Kävin terapeutilla viimeisellä viikolla ja käynnistä jäi vain lisää kysymyksiä. Ehkei minun kannata yrittää sitäkään, en minä halua kenenkään selittävän turhaa siitä kuinka he ymmärtävät — ihan kiva, mutta ymmärryksesi ei auta. En kaipaa teetä ja sympatiaa alan ammattilaiselta vaan työkaluja, joilla elää kaiken tämän kanssa ilman jatkuvia ajatuksia siitä, että "voin aina tappaa itseni jos mikään ei suju". Ei se ole oikea ajatusmalli mutten vain osaa muutakaan.
Olen niin huono vaikka mitä yrittäisin ja se harmittaa. Minun pitäisi pystyä parempaan mutten pysty ja en jaksa yrittää jatkuvasti kun kaikki menee päin helvettiä kuitenkin. Väsyttää ja ahdistaa.
Tuntuu että kaipaan jatkuvasti kaikkea muuta kuin sitä mitä minulla on.
Suomessa asuessani halusin muuttaa pois ja paeta tuttuja ympyröitä — uusissa ympyröissä ahdistaa kun en hanki kavereita ja hyvänpäiväntuttuja samaan tahtiin kuin muut ympärilläni. En osaa olla sellainen sosiaalinen ja oikeanlainen yliopisto-opiskelija. En edes kirjoita esseitä silloin kun on paljon aikaa vaan annan asioiden olla kunnes on kiire. Luennoitsijat puhuvat siitä kuinka ei saisi viivytellä töiden tekemisessä, mutta en osaa aloittaa ajoissa kun on mahdollisuus etten onnistu heti ja en kestä sitä turhautumista ja osaamattomuuttani. Haluaisin pystyä avaamaan uuden word documentin ja luomaan saman tien satoja sanoja lähteineen, sen sijaan olen viettänyt tänään koko päivän aina hetkittäin tutkimusraporttia kirjoittaen ja saanut kasaan säälittävät 500 sanaa.
Ostin lauantaina joulukortin vanhemmilleni ja yhdelle ystävälle, meinasin itkeä ruokakaupassa korttikäytävällä enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Olen aika säälittävä, tuntea nyt mitään inhimillisiä tunteita kun on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä (kuten kuinka monta kananmunaa tarvitsen loppuajalle ja uskallanko ostaa kaksi pakettia jogurtteja).
Aina välillä palaan takaisin toissa viikkoon ja siihen kun terapeutti totesi minun olevan analyyttinen ihminen. En osaa päästää siitä irti, sillä niin totta kuin se onkin, haluaisin niin paljon mieluummin olla jotain muuta. Ei tunteiden tutkiminen ja analysoiminen auta mitään kun päädyn pyörimään samaa ympyrää ikuisesti. Pitäisi osata rakentaa silta ja kävellä sen yli, sen sijaan näen unta rottia kuhisevasta hotellista ja huoneen jakamisesta sen yhden kanssa joka unessa vain toteaa minun olevan rasittava kakara.
Yritän antaa itselleni anteeksi. Tiedän etten ole maailman kauhein ihminen, tiedän sen järjellä. En ole tehnyt mitään sellaista elämässäni, jonka takia voisi järjellä ajatella minun olevan maailman hirvein ja kauhein olento, jolla ei ole oikeutta elää. Siinä hetkessä kun pää käskee raapia käsivarret punaiseksi kaikki rationaaliset ajatukset kuitenkin katoavat ja päädyn olemaan typerä lapsi ja sen sijaan, että työskentelisin ongelmien parissa, ignooraan kaiken. Meillä oli joulukonsertti — peruin osallistumiseni kun kahtena viime viikkona olen ollut liian ahdistunut osallistumaan harjoituksiin. Olen pelännyt epäonnistumista ja se on aivan naurettavaa, sillä onnistuakseen pitää harjoitella. Ihan kuin yhtenä päivänä pelissä onnistuin torjumaan lyönnin, koska olen harjoitellut torjuntaa. Kaikkihan sen tietävät, että harjoitus tekee mestarin. Pääni on kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi olla paras kaikessa saman tien tai sitten voin ihan hyvin olla kokeilematta, sillä en onnistu kuitenkaan.
Mietin kovin usein omaa suhdettani ihmisiin yleensä ja vaikka vihaankin sanoa näin, aina välillä mietin olenko ainoa joka edes yrittää olla ystävällinen? Kehun muita, yritän päivittäin sanoa heistä jotain hyvää ja piristää aina jos he ovat allapäin. Kukaan ei koskaan tee samaa minulle ja on varmaan kauhean itsekästä sanoa näin, mutta olisi kiva jos joku joskus kehuisi. Viikko sitten yksi poika sanoi kauniita sanoja ja kehui taitojani pelissä, mutta kukaan joukkueessani ei sanonut samaa vaan haukkui kun en muka tehnyt tarpeeksi sitä, tätä ja tuota. Turnauksen lopuksi päädyin vain miettimään sitä kuinka olen pettänyt kaikki ja pelasin aivan surkeasti. Huolimatta siitä, että edellisenä iltana sain kuulla olevani oman joukkueeni paras pelaaja.
Pari vuotta sitten sain kuulla olevani pelottavan itsevarma, ehkä näytän siltä edelleen?
Tuntuu, että tarvitsen jonkun kertomaan että on ihan okei tuntea yhtään mitään tunteita. Ollessani onnellinen muistan muiden olevan parempia ja kun kaikki ahdistaa, muistuttaa pääni siitä että ihmisillä on oikeitakin ongelmia ja minun pitäisi vain ryhdistäytyä.
Haluan uskaltaa tehdä juuri niin kuin hetkessä tuntuu parhaalta, miettimättä sen enempää onko se muiden mielestä hyvä idea. Haluan uskaltaa olla itsekäs, sillä en enää tiedä onko muuta tapaa olla onnellinen kuin tehdä niitä asioita, joista itselle tulee hyvä olo. En tahdo tahallani satuttaa muita, mutta jos muiden tunteista huolehtiminen aiheuttaa itselle lähinnä ahdistusta, ei sekään ehkä ole aivan tarkoituksenmukaista? Mietin päivittäin mitä haluan tehdä yliopiston jälkeen ja sekin ahdistaa. Kaksi ja puoli vuotta jäljellä — käytännössä puolentoista vuoden päästä pitäisi tietää mitä teen ja ajatuskin oksettaa. Entä jos vain päättäisin kuolla? Olisi ainakin jotain mitä odottaa? Eikä minusta välttämättä ole yhtään mihinkään muutenkaan ja kuolemalla kaikki laina olisi kuitattu pois eikä tarvitsisi pelätä, etten ole vanhemmilleni se täydellinen tytär jonka he ansaitsevat (ja joka heillä joidenkin mukaan on?!). Tuntuu hölmöltä todeta tämä, mutta en malta odottaa seuraavaa terapeuttikäyntiä. Haluan oppia enemmän itsestäni ja haluan oppia hallitsemaan hallitsemattomia tunteita. En jaksa enää elää näin seuraavaa kahdeksaa vuotta.
Kävelin tänään student serviceen ja tapasin terapeutin enkä voisi olla onnellisempi päätöksestäni.
Ei, ongelmani eivät todellakaan ratkenneet sillä, että kävelin sinne ja sanoin tarvitsevani ehkä jotain apua. Olen kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä motivoitunut työskentelemään sen eteen, että jonain päivänä my lows wouldn't be too low and my highs too high. Terapeutti oli todella miellyttävä ja vaikken puhunutkaan mistään oikeasta aivan kauhean syvällisesti, tuntui kuitenkin todella kivalta puhua ihmisen kanssa, joka oli jollain tapaa samalla aaltopituudella. Hetkeäkään en tuntenut oloani epämukavaksi (paitsi ehkä odottaessa) ja totesin suoraan mikä tilanne on — en ole voinut hyvin viime aikoina ja kämppikseni yritti itsemurhaa muutamia viikkoja sitten mikä nyt ei varsinaisesti mitään muuta mutta eipä se asioita helpotakaan. Kerroin suoraan siitä, että päätin yksitoistavuotiaana etten enää näe seuraavaa joulua ja siitä että olen ollut itsetuhoinen aiemmin mutten enää jaksa kun tiedän ettei se oikeastaan mitään auta. Totesin arvottavani itseni tekojeni kautta ja vaikka olenkin ajatellut sitä paljon, tuntui asian ääneen sanominen jotenkin helpottavalta.
Aamulla tuntui jotenkin todella typerältä miettiä, että tarvitsen muka johonkin apua. Käytin muutaman tunnin psyykatakseni itseäni ja nyt olen vain todella kiitollinen että menin. Huolimatta eilisestä, en oikeasti ole kunnossa ja asioiden itselleen myöntäminen ei vielä muuta mitään. Toivon niin paljon että tämä johtaisi johonkin, tiedän ettei aikaa joululomaan ole kauheasti, mutta olen silti ylpeä siitä että menin nyt. Tunnen itseni liian hyvin, tiedän, että jos olisin jättänyt menemättä nyt olisin voinut viettää koko kevään rikkinäisenä ja terapiaa välttäen sillä "kohta on kesä ja sitten kaikki on paremmin". Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, koen tarvitsevani jonkun kertomaan, että tunteeni ovat aivan sallittuja ja tänään se tapahtui. Hänen kysyessään olinko okei yliopistolla aloittaessani, selitin siitä kuinka tiedän kaiken menevän huonommaksi kun sää pahenee. Sen sijaan että hän olisi todennut kaiken johtuvan vain säästä, hän totesi minun selkeästi tuntevan itseni hyvin ja kuulemma etenkin ihmiset, joilla on historiaa ahdistuksen ja masennuksen kanssa usein sanovat huonon sään pahentavan asiaa. Ehkä tämä kaikki ei sitten kuitenkaan johdu siitä, että sataa ja on pimeää?
En olisi ikinä uskonut olevani tyytyväinen hakiessani apua. Toki en tiedä johtaako tämä yhtään mihinkään, mutta yritän jälleen kerran ja ehkä tämä tästä joskus? Ainakin yritän ja ehkä pitäisi vain jaksaa yrittää kunnes yrittäminen tuottaa tulosta? Ei tästä varmaan mitään kauhean paljon pahempaakaan voi tämän takia tulla? Hyvällä tuurilla voisin joskus elää ilman tätä kaikkea ja se olisi aika kivaa. Olisi mukava herätä suurimpana osana aamuista ja elää ilman pelkoa elämästä. Olisi ihan mukavaa jos en pelkäisi kaupassakäyntiä ja kaupungilla kävelyä koska en halua törmätä kehenkään tuttuun. Normaalin tasainen elämä voisi olla ihan mukavaa vaihtelua siihen, etten nuku öisin ja päivisin olen vain liian väsynyt ja kaikki ahdistaa.
Terapeutti sanoi olevansa ylpeä siitä, kuinka kauan olen pitänyt itseni kasassa.
Hymyilytti.
Menen viikonlopuksi pois enkä ole yhtään varma mitä uskallan syödä vai uskallanko mitään.
Voi helvetti.
Olen halunnut ensimmäisen kerran kuolla kun olin 11v. Yksitoista. Eihän sen ikäisten kuuluisi luvata itselleen, että se joulu on viimeinen eikä enää elä näkemään seuraavaa? Ei yksitoistavuotiaiden kuulu laittaa irtohihoja käsiinsä joka ilta peittääkseen käsivarrella risteilevät punaiset viivat. Yksitoistavuotiaiden kuuluu viettää aikaa kavereiden kanssa (niin vietinkin) ja elää. Kerran juoksin välitunnilla vessaan etsien hädissäni mitä tahansa terävää, jolla pystyisin ulkoistamaan ahdistuksen. Kuka yrittää repiä ihoaan auki vyön metallireunalla? *bubble 11v viittaa*
Jäin vanhemmille kiinni puolen vuoden jälkeen ja se oli kauheaa, mutta vaikka minut koulupsykologille pakotettiinkin niin juoksin sieltä nauraen ulos. Minusta tuli koko luokan yleinen vitsi, joskin kuulin tästä neljä vuotta myöhemmin. Olin kuulemma kiva viidennelle luokalle asti, sitten minusta tuli kauhea. Kiva. Kaksi vuotta myöhemmin päätin lopettaa syömisen ja kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olin yli 20kg laihempi. Kukaan ei puuttunut. Kukaan ei huomannut. Kukaan ei tehnyt mitään ja vaikka olisi tehnytkin niin olisin vain huutanut ettei mikään ole huonosti.
En ole katkera tai vihainen kenellekään muulle kuin itselleni.
Miten olen voinut päästää itseni tähän pisteeseen?
Olen käynyt ala-asteen loppupuolen, koko yläasteen ja koko lukion läpi tässä samassa paskassa tarpoen. Olen tehnyt lukuisia lupauksia vanhemmilleni (silloin kun jäin kiinni itseni satuttamisesta), isovanhemmilleni ("kyllä minä syön"), ystävilleni, sinulle, hänelle ja itselleni. Olen luvannut hankkia apua. Siirtänyt sitä "nyt ei voi, ysiluokan kevät on tärkeä ja muista mitä minulla on edessä!", "en ole oikeasti edes sairas, muilla menee huonommin" — jälkimmäistä toistin itselleni silloin kun söin päivässä ehkä 300kcal ja tärisin kylmästä päivittäin. Olen aina odottanut "sopivaa hetkeä" hankkia apua, ensin se oli yläasteella, sitten lukiossa ja sitten lukion jälkeen.
Tiedän ettei sitä täydellistä, oikeaa ja sopivaa hetkeä tule ikinä. En tule koskaan heräämään aamulla ja ajattelemaan "tänään. tänään on se päivä kun on oikea hetki hankkia apua ja parantua". Niin ei yksinkertaisesti tapahdu. Tällä hetkellä tekosyyni on "mutta ei mikään ole oikeasti huonosti, reagoin vaan kämppiksen itsemurhayritykseen ja ei minulla ole ongelmaa kun en edes satuta itseäni enää". Niin varmaan?! Jos minusta on tuntunut kahdeksan vuoden ajan siltä, että kannattaisi kuolla niin onko olemassa asteikkoa, jossa se määritellään "ei-ongelmaksi"? Tällaisen asteikon löytyessä voidaan varmaan myös sitten päivittää meidän kirja ja se mitä mood disorders -luennolla puhuttiin?
En parane ikinä ellen hanki apua.
En. ikinä.
Tämä on loppuelämäni ellen muutu ja se pelottaa, sillä en osaa enää keksiä uusia keinoja elää. En pysty tähän yksin mutten koe voivani tarpeeksi huonosti ansaitakseni apua. Pelkään, että tutorini nauraisi minut ulos ilmoittaen ettei ongelmaa ole. Haluanko oikeasti elää näin seuraavat .... kuka tietää kuinka monta vuotta? Eikö kahdeksan vuotta ole jo tarpeeksi?
Ehkä tämä vain on vieläkin sitä "teiniangstia" kuten vanhemmat totesivat silloin kahdeksan vuotta sitten...
Olen viime päivinä oikeasti voinut aika helvetin huonosti.
Sängystä nouseminen on tuntunut mount Everestin kiipeämiseltä enkä ole enää osannut syödä ruokaa kun en tunne oikeaa nälkää. Inhottaa myöntää tämä, mutta taidan olla aika huonossa kunnossa. En minä halua tätä tunnetta, haluaisin nousta sängystä kuin kuka tahansa muukin. Haluaisin pystyä keskittymään luennoilla. Haluaisin pystyä elämään. Ahdistun ihmisten seurasta ja kaupungilta tullessani lukittaudun huoneeseeni vetämään henkeä — neljän seinän ulkopuolinen elämä ahdistaa. Aivan kauhean paljon.
Haluaisin mennä puhumaan personal tutorilleni ja kysymään mitä tässä oikein pitäisi tehdä. En halua kuolla, mutta ajattelen sitä silti päivittäin kun silmien auki pitäminen tuntuu pahemmalta kuin maratonin juokseminen. Pelkään, että tämä on nyt loppuelämäni ja tästä ei enää koskaan muututa paremmaksi, sillä näin olen elänyt jos niin monta vuotta. Haluaisin voida paremmin, haluaisin niin kauhean paljon olla parempi. En edes välttämättä tarvitse heti täydellisyyttä, mutta haluaisin pystyä elämään. En halua maata sängyssä tunteja ja yrittää kerätä viimeisiä voimien rippeitä päästäkseni ylös. Olo on kuin nurkkaan ajetulla villieläimellä ja pelästyn jokaista yhtäkkistä tarvetta puhua ihmisille. Silti puhuin tänään koko vuosikurssin edessä luentosalissa kun kukaan muu ei uskaltanut?
Sain kuulla Suomesta suuria muutoksia ja minulla ei kai oikeastaan ole enää kotia. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta nyt ei enää oikeastaan ole mitään, mikä minut sinne oikeasti sitoisi. Kukaan tai mikään ei pakota enää palaamaan sinne tutkinnon jälkeen. Kaipaan kuitenkin vanhempiani hetkittäin aivan kauhean paljon — sunnuntaina itkin aika monta jokea. Onko tämä sitä kasvua?
Lauantaina itkin onnesta ja muistin miten ihanaa on olla elossa.
En minä oikeasti halua kuolla, en en en en en en en en en en en en en en.
Pelkään vain, että niin voi käydä aivan vahingossa ja en ole aivan varma kuinka estää sitä tapahtumasta.
