Kävelin tänään student serviceen ja tapasin terapeutin enkä voisi olla onnellisempi päätöksestäni.
Ei, ongelmani eivät todellakaan ratkenneet sillä, että kävelin sinne ja sanoin tarvitsevani ehkä jotain apua. Olen kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä motivoitunut työskentelemään sen eteen, että jonain päivänä my lows wouldn't be too low and my highs too high. Terapeutti oli todella miellyttävä ja vaikken puhunutkaan mistään oikeasta aivan kauhean syvällisesti, tuntui kuitenkin todella kivalta puhua ihmisen kanssa, joka oli jollain tapaa samalla aaltopituudella. Hetkeäkään en tuntenut oloani epämukavaksi (paitsi ehkä odottaessa) ja totesin suoraan mikä tilanne on — en ole voinut hyvin viime aikoina ja kämppikseni yritti itsemurhaa muutamia viikkoja sitten mikä nyt ei varsinaisesti mitään muuta mutta eipä se asioita helpotakaan. Kerroin suoraan siitä, että päätin yksitoistavuotiaana etten enää näe seuraavaa joulua ja siitä että olen ollut itsetuhoinen aiemmin mutten enää jaksa kun tiedän ettei se oikeastaan mitään auta. Totesin arvottavani itseni tekojeni kautta ja vaikka olenkin ajatellut sitä paljon, tuntui asian ääneen sanominen jotenkin helpottavalta.
Aamulla tuntui jotenkin todella typerältä miettiä, että tarvitsen muka johonkin apua. Käytin muutaman tunnin psyykatakseni itseäni ja nyt olen vain todella kiitollinen että menin. Huolimatta eilisestä, en oikeasti ole kunnossa ja asioiden itselleen myöntäminen ei vielä muuta mitään. Toivon niin paljon että tämä johtaisi johonkin, tiedän ettei aikaa joululomaan ole kauheasti, mutta olen silti ylpeä siitä että menin nyt. Tunnen itseni liian hyvin, tiedän, että jos olisin jättänyt menemättä nyt olisin voinut viettää koko kevään rikkinäisenä ja terapiaa välttäen sillä "kohta on kesä ja sitten kaikki on paremmin". Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, koen tarvitsevani jonkun kertomaan, että tunteeni ovat aivan sallittuja ja tänään se tapahtui. Hänen kysyessään olinko okei yliopistolla aloittaessani, selitin siitä kuinka tiedän kaiken menevän huonommaksi kun sää pahenee. Sen sijaan että hän olisi todennut kaiken johtuvan vain säästä, hän totesi minun selkeästi tuntevan itseni hyvin ja kuulemma etenkin ihmiset, joilla on historiaa ahdistuksen ja masennuksen kanssa usein sanovat huonon sään pahentavan asiaa. Ehkä tämä kaikki ei sitten kuitenkaan johdu siitä, että sataa ja on pimeää?
En olisi ikinä uskonut olevani tyytyväinen hakiessani apua. Toki en tiedä johtaako tämä yhtään mihinkään, mutta yritän jälleen kerran ja ehkä tämä tästä joskus? Ainakin yritän ja ehkä pitäisi vain jaksaa yrittää kunnes yrittäminen tuottaa tulosta? Ei tästä varmaan mitään kauhean paljon pahempaakaan voi tämän takia tulla? Hyvällä tuurilla voisin joskus elää ilman tätä kaikkea ja se olisi aika kivaa. Olisi mukava herätä suurimpana osana aamuista ja elää ilman pelkoa elämästä. Olisi ihan mukavaa jos en pelkäisi kaupassakäyntiä ja kaupungilla kävelyä koska en halua törmätä kehenkään tuttuun. Normaalin tasainen elämä voisi olla ihan mukavaa vaihtelua siihen, etten nuku öisin ja päivisin olen vain liian väsynyt ja kaikki ahdistaa.
Terapeutti sanoi olevansa ylpeä siitä, kuinka kauan olen pitänyt itseni kasassa.
Hymyilytti.
Menen viikonlopuksi pois enkä ole yhtään varma mitä uskallan syödä vai uskallanko mitään.
Voi helvetti.
Olen halunnut ensimmäisen kerran kuolla kun olin 11v. Yksitoista. Eihän sen ikäisten kuuluisi luvata itselleen, että se joulu on viimeinen eikä enää elä näkemään seuraavaa? Ei yksitoistavuotiaiden kuulu laittaa irtohihoja käsiinsä joka ilta peittääkseen käsivarrella risteilevät punaiset viivat. Yksitoistavuotiaiden kuuluu viettää aikaa kavereiden kanssa (niin vietinkin) ja elää. Kerran juoksin välitunnilla vessaan etsien hädissäni mitä tahansa terävää, jolla pystyisin ulkoistamaan ahdistuksen. Kuka yrittää repiä ihoaan auki vyön metallireunalla? *bubble 11v viittaa*
Jäin vanhemmille kiinni puolen vuoden jälkeen ja se oli kauheaa, mutta vaikka minut koulupsykologille pakotettiinkin niin juoksin sieltä nauraen ulos. Minusta tuli koko luokan yleinen vitsi, joskin kuulin tästä neljä vuotta myöhemmin. Olin kuulemma kiva viidennelle luokalle asti, sitten minusta tuli kauhea. Kiva. Kaksi vuotta myöhemmin päätin lopettaa syömisen ja kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olin yli 20kg laihempi. Kukaan ei puuttunut. Kukaan ei huomannut. Kukaan ei tehnyt mitään ja vaikka olisi tehnytkin niin olisin vain huutanut ettei mikään ole huonosti.
En ole katkera tai vihainen kenellekään muulle kuin itselleni.
Miten olen voinut päästää itseni tähän pisteeseen?
Olen käynyt ala-asteen loppupuolen, koko yläasteen ja koko lukion läpi tässä samassa paskassa tarpoen. Olen tehnyt lukuisia lupauksia vanhemmilleni (silloin kun jäin kiinni itseni satuttamisesta), isovanhemmilleni ("kyllä minä syön"), ystävilleni, sinulle, hänelle ja itselleni. Olen luvannut hankkia apua. Siirtänyt sitä "nyt ei voi, ysiluokan kevät on tärkeä ja muista mitä minulla on edessä!", "en ole oikeasti edes sairas, muilla menee huonommin" — jälkimmäistä toistin itselleni silloin kun söin päivässä ehkä 300kcal ja tärisin kylmästä päivittäin. Olen aina odottanut "sopivaa hetkeä" hankkia apua, ensin se oli yläasteella, sitten lukiossa ja sitten lukion jälkeen.
Tiedän ettei sitä täydellistä, oikeaa ja sopivaa hetkeä tule ikinä. En tule koskaan heräämään aamulla ja ajattelemaan "tänään. tänään on se päivä kun on oikea hetki hankkia apua ja parantua". Niin ei yksinkertaisesti tapahdu. Tällä hetkellä tekosyyni on "mutta ei mikään ole oikeasti huonosti, reagoin vaan kämppiksen itsemurhayritykseen ja ei minulla ole ongelmaa kun en edes satuta itseäni enää". Niin varmaan?! Jos minusta on tuntunut kahdeksan vuoden ajan siltä, että kannattaisi kuolla niin onko olemassa asteikkoa, jossa se määritellään "ei-ongelmaksi"? Tällaisen asteikon löytyessä voidaan varmaan myös sitten päivittää meidän kirja ja se mitä mood disorders -luennolla puhuttiin?
En parane ikinä ellen hanki apua.
En. ikinä.
Tämä on loppuelämäni ellen muutu ja se pelottaa, sillä en osaa enää keksiä uusia keinoja elää. En pysty tähän yksin mutten koe voivani tarpeeksi huonosti ansaitakseni apua. Pelkään, että tutorini nauraisi minut ulos ilmoittaen ettei ongelmaa ole. Haluanko oikeasti elää näin seuraavat .... kuka tietää kuinka monta vuotta? Eikö kahdeksan vuotta ole jo tarpeeksi?
Ehkä tämä vain on vieläkin sitä "teiniangstia" kuten vanhemmat totesivat silloin kahdeksan vuotta sitten...
Olen viime päivinä oikeasti voinut aika helvetin huonosti.
Sängystä nouseminen on tuntunut mount Everestin kiipeämiseltä enkä ole enää osannut syödä ruokaa kun en tunne oikeaa nälkää. Inhottaa myöntää tämä, mutta taidan olla aika huonossa kunnossa. En minä halua tätä tunnetta, haluaisin nousta sängystä kuin kuka tahansa muukin. Haluaisin pystyä keskittymään luennoilla. Haluaisin pystyä elämään. Ahdistun ihmisten seurasta ja kaupungilta tullessani lukittaudun huoneeseeni vetämään henkeä — neljän seinän ulkopuolinen elämä ahdistaa. Aivan kauhean paljon.
Haluaisin mennä puhumaan personal tutorilleni ja kysymään mitä tässä oikein pitäisi tehdä. En halua kuolla, mutta ajattelen sitä silti päivittäin kun silmien auki pitäminen tuntuu pahemmalta kuin maratonin juokseminen. Pelkään, että tämä on nyt loppuelämäni ja tästä ei enää koskaan muututa paremmaksi, sillä näin olen elänyt jos niin monta vuotta. Haluaisin voida paremmin, haluaisin niin kauhean paljon olla parempi. En edes välttämättä tarvitse heti täydellisyyttä, mutta haluaisin pystyä elämään. En halua maata sängyssä tunteja ja yrittää kerätä viimeisiä voimien rippeitä päästäkseni ylös. Olo on kuin nurkkaan ajetulla villieläimellä ja pelästyn jokaista yhtäkkistä tarvetta puhua ihmisille. Silti puhuin tänään koko vuosikurssin edessä luentosalissa kun kukaan muu ei uskaltanut?
Sain kuulla Suomesta suuria muutoksia ja minulla ei kai oikeastaan ole enää kotia. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta nyt ei enää oikeastaan ole mitään, mikä minut sinne oikeasti sitoisi. Kukaan tai mikään ei pakota enää palaamaan sinne tutkinnon jälkeen. Kaipaan kuitenkin vanhempiani hetkittäin aivan kauhean paljon — sunnuntaina itkin aika monta jokea. Onko tämä sitä kasvua?
Lauantaina itkin onnesta ja muistin miten ihanaa on olla elossa.
En minä oikeasti halua kuolla, en en en en en en en en en en en en en en.
Pelkään vain, että niin voi käydä aivan vahingossa ja en ole aivan varma kuinka estää sitä tapahtumasta.
Ihmiset ja ihmissuhteet ovat aika kummallisia enkä tiedä mitä ihmettä tapahtuu.
Olen yhä hämmentynyt siitä kuinka moni ihminen on aidosti ystävällinen minua kohtaa. He nauravat jutuilleni, kutsuvat tapahtumiin, kehuvat taitojani (heille 83% on hieno saavutus?!) ja saattavat illan jälkeen kotiin. Yksi ihminen on ehkä hieman kiinnostavampi kuin muut, mutta en tiedä, ei siitä voi koskaan tulla mitään kun olen mitä olen.
Pelkään aika paljon ettei tämä pääty hyvin.
Söin eilen 359kcal ennen ulos lähtemistä ja lähtiessäni olin enemmän humalassa kuin oli tarkoitus — puhumattakaan siitä kun tulin yöllä takaisin ja söin. En enää kehtaa syödä päivisin oikeaa ruokaa, sillä nämä ihmiset puhuvat jatkuvasti laihdutuksesta. Yksi tyttö on aloittanut laihdutuksen kovaäänisesti ja pohti tänään mitä hän voi 54kcal edestä syödä. Toinen kertoo joka ilta seuraavan päivän ateriasuunnitelmansa kuin hakien hyväksyntää. Kolmas tukee ja hyväksyy toisen puheet, mutta ensimmäisestä kukaan ei tunnu ymmärtävän että hänellä olisi vielä mahdollisuus lopettaa. En ymmärrä kuinka ensimmäinen kuvittelee muuttuvansa laihemmaksi ja "paremmaksi" rajoittamalla syömisiään 1000kcal/päivä mutta jättäen laskematta kaakaot ynnä muut? Ahdistaa elää tällaisessa ympäristössä, jos olisin yrittänyt tietoisesti parantua olisi se kaikki valunut viemäristä alas. Nyt sen sijaan ostin tänään vaa'an enkä malta odottaa huomisaamua kun saan tietää oikean painon. Tästä ei todennäköisesti voi seurata mitään hyvää, mutta tässä ympäristössä en pysty syömään normaalisti. Söin päivälliseksi puoli purkkia keittoa enkä kehdannut syödä mitään muuta vaikka se olikin päivän ensimmäinen ruoka.
Hetkittäin pysähdyn miettimään mitä oikein haluan elämältäni ja toisinaan yksi ihminen on ajatuksissani. Mistään ei vain voi tulla mitään jos olen tällainen, pitäisi ehkä vain tyytyä siihen että hänen lähettämänsä signaalit ovat vain epäselviä ja ylitulkitsen pyynnöt aloittaa sama harrastus ja käskyt laittaa viestiä kun olen turvallisesti kotona. Kuten eilen kävi ilmi, täällä on ilmeisen yleistä miespuolisille henkilöille saattaa naiset kotiin illan jälkeen. Hassua, mutta oikeasti ihan kivaa.Välillä mietin kuinka nämä ihmiset suhtautuisivat minuun jos tietäisivät että toisinaan unohdan hengittää ja seinät kaatuvat päälleni. Kaksi ovat kai tietoisia eivätkä he ole muuttaneet suhtautumistaan, mutta mistä sitä tietää ovatko he oikeasti okei sen kanssa?
Inhottaa että olen taas tietoisesti matkalla sinne, missä seurassa syöminen on iso "ei" ja missä en enää koe oloani mukavaksi ellei paino ole vähemmän kuin edellisenä aamuna. En haluaisi ahdistua näiden ihmisten puheista näin paljon, mutta kun kokoa petite 6 oleva valittaa lihavuudestaan en voi mitään. Vihaan tätä mitä olen, en vain osaa olla mitään muutakaan ja se vähän pelottaa. Aikuiseksi kasvamisessa ei ole mitään järkeä, pitäisi jaksaa nousta sängystä ja pestä pyykit ja siivota mutta entä jos ei vain huvita elää? En edes halunnut kuolla, mutta yksinkertaisesti ihmisten kanssa kommunikoiminen ja elämä ei huvittanut. Pelkään mihin olen matkalla, sillä en tiedä mitä tapahtuu.
Antaisin melkein mitä vain siitä, että olisin kunnossa. Muistan hämärästi istuneeni yöllä ikkunan edessä ja pohtineeni kuinka voisin teoriassa vain kiivetä parkkitalon ylimpään kerrokseen ja hypätä. Pelästyin.
Olen siirtänyt kirjoittamista illasta toiseen — joko olen liian väsynyt tai en osaa muuntaa tunteita sanoiksi tai sitten vodka on maistunut rakkaudelta enkä halua kirjoittaa humalassa. Tekstini tuntuu muutenkin poukkoilevan puolelta toiselle ja aiheesta kolmanteen. Voisin melkein kirjoittaa siitä kuinka kaikki on hyvin ja olen tutustunut aivan ihanaan ihmiseen, mutta toisaalta asiat eivät ole aivan niin vaaleanpunaisia ja lämpimiä. Täällä on syksy, tuulista ja luonto kuolee hitaasti ympäriltä pois.
Yritän jatkaa elämää ja muutaman heikon hetken jälkeen se tuntuu lähes mahdolliselta. Kyllä, melkein hengitin liian nopeasti viime perjantaina. Onnistuin kuitenkin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti hengittämään tilanteen pois — pyörrytys ja lightheadedness ei vain lähtenyt. Olen paremmassa kunnossa kuin viimeksi kirjoittaessani, jaksan nousta aamuisin ja en halua kuolla ainakaan aivan kauhean usein. Pelkään kuitenkin ihmisten seuraa enemmän kuin haluaisin myöntää. On yksi ryhmä, jonka seurassa pystyn olemaan hieman enemmän oma itseni kuin esimerkiksi näiden, joiden kanssa asun. Puhuin perjantaina yhden ihmisen kanssa hyperventiloinnista ja siitä, kuinka joskus aivot lähettävät aivan käsittämättömiä signaaleja joiden mukaan keho toimii vaikkei siinä olisi mitään järkeä. On outoa oppia uusista ihmisistä asioita, joita itse ei haluaisi näyttää kenellekään. Opin myös että minulla ja sillä yhdellä on enemmän yhteistä kuin ajattelisikaan — hän uskalsi sanoa ääneen ettei jaksa teeskennellä ja ihailen häntä.
Yhdellä täällä on syömishäiriö vaikkei hän sitä tietenkään kenellekään myönnä. Tämän seurauksena olen vähän kuin vahingossa unohtanut syödä ja tiedän ettei tästä oikeastaan voi seurata mitään kauhean hyvää. Olen paljon tietoisempi koostani kuin olin tänne tullessa ja tuntuu ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata siihen alle 700kcal/pvä vaikka tiedän mihin se johtaa. Tiedän etten ole onnellisempi, mutta en enää uskalla syödä puhumattakaan siitä, kuinka kauhealta tuntuu syödä yhtään mitään näiden ihmisten seurassa. En hävennyt tänne muuttaessa, mutta nyt häpeän. Häpeän syödessäni 1,5 porkkanaa, puolikkaan sipulin, puoli purkkia ananasta ja kolme tomaattia — miksi? Kämppisten puhuessa kalorirajoistaan ja laihduttamisesta ahdistun enemmän kuin haluan kenellekään myöntää enkä oikeasti tiedä mitä tämän kaiken kanssa tapahtuu. Pelkään, että jossain vaiheessa en enää yksinkertaisesti syö, sillä tänään kuppikeiton syöminen ahdisti ja se oli päivän ensimmäinen ruoka jogurtin jälkeen.
Tavallaan kaikki on aika hyvin, luennot ovat ihan kivoja ja elämä täällä on ihan okei. Ehkä oudointa tässä on se kuinka mikään ei ole erityisen mitään, uusi harrastus on ihana, mutta kauhean kallista. Yksi ihmisporukka on ihana, mutta he ovat vuoden-kaksi vanhempia ja tapaan heitä vain ~kerran viikossa. En ajatellut yliopistoelämän olevan näin ...... bland. On kauhean vähän asioita millä on mitään väliä ja ne joilla on, eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita. En edes tiedä painoani, mutta vaikka aikaisemmin tiukat vaatteet ovat löystyneet en usko laihtuneeni juurikaan. Pelottaa ja inhottaa jos olenkin taas matkalla sinne, missä peilit ovat kauheinta koskaan. Löysin jotain hyvää, jonka takia kannattaisi olla onnellinen (vaikkei siitä koskaan mitään tulisi, olisi se silti aika mukavaa), mutta saattaa olla että pilaan kaiken ennen aikojaan. Haluaisin olla tasapainoinen ja ihan okei, tällaisena ei ole mukavaa.
