lentää tahtoisit tai edes hypätä.

"Susta ehkä tuntuu että et tee tarpeeksi tjn, mutta halusin sanoa että mun silmissä ainakin oot sankari, ihan jo pelkästään sen takia että oot pian suorittanut IB:n kunnialla loppuun, ja sen ohella oot jaksanut oikeesti vielä harrastaakkin jotain noin aikaa vievää."

Hymyilin koko illan.

En osaa enää välittää mistään, mutta viikon päästä valmistavat kokeet ovat lähes ohi ja matka yli 10 000km päähän on lähempänä kuin uskonkaan. Katson päivittäin laskuria ja elän niille pienentyville luvuille eikä siinä oikeastaan ole mitään väärää.

Millään ei ole mitään väliä, mutta nousen aamulla ja istun kokeet läpi hupparissani enkä ymmärrä sanaakaan, jonka välitän paperille. Puhun siitä, kuinka miehet ovat sikoja ja primitiivisiä olentoja vaikken seiso sanojeni takana enkä oikeasti näe asiaa niin, toisinaan on vaan puhuttava toisin kuin uskoo. En pysty välittämään harrastuksestani enää ollenkaan, hoidan pakolliset eteen tulevat asiat kuten kokoukset, mutten uhraa hetkeäkään hereilläoloajasta tehdäkseni nettisivuja, vaikka pitäisi. En pysty, pää hajoaa jos ajattelen jotain muuta kuin huomista koetta ja hitaasti ensi viikon esseehelvettiä. Kuka muka kirjoittaa kolme 3-4s esseetä kahdessa tunnissa? Olen tehnyt paljon huonoja valintoja, mutta IB oli ehkä pahin kaikista. Ei se ole helppoa tasapainoisillekaan ihmisille ja en edes halua ajatella missä olisin ellen keksisi mitä typerimpiä syitä pitää kiinni.

Haluan vaan kaiken olevan ohi, haluan saada diploman ja kielistä kutoset. Muilla ei oikeasti ole kauheasti väliä. Paitsi ehkä historian saavutettavissa olevalla vitosella.

andardráttur, hjartasláttur, andann köfum niður og leggjumst.

Kaksi fysiikan internal assesmentia, yksi ranskan 3h kirjoitelma ja yksi matikan tutkielma.

Sen jälkeen enää kirjoitukset ja tämä on ohi, siis ihan oikeasti ohi.

Tänään se koulu hylkäsi minut.

Jostain ihmeen rasiasta onnistuin kaivamaan motivaatiota edes yrittää ja nyt haluan uskoa siihen, että fysiikan työt ovat valmiit perjantaiaamuun mennessä. Haluan uskoa, että ensi maanantaina alkavat valmistavat kokeet menevät kaikki läpi. Haluan uskoa, että oikeasti valmistun tänä vuonna. Tulen hulluksi jos niin ei kävisikään. En osaa enää ilmaista itseäni millään kielellä, yksi virhe lisää. Viimeksi tänään joku nauroi sille kun käytän suomea ja englantia sekaisin, mutten ihan oikeasti usein enää tiedä termejä äidinkielelläni, sillä ensimmäisellä. Pelkään, että äidinkielen kirjoitukset menevät huonosti kun en enää osaa muodostaa järkeviä lauseita, joissa sanat olisivat oikein taivutettuja. Päätoimittaja muistutti possessiivisuffiksista ja ymmärsin sanan ainoastaan siksi, että muistan opiskelleeni japanin suffikseja. En ymmärrä miksi päätin koskaan ryhtyä toimittajaksi.

Harrastuksen kanssa olen joka toinen hetki valmis lopettamaan ja heittäytymään lattialle, mutta tänäänkin laitoin huivin kaulaan ja leikin olevani rauhallinen. Huolimatta siitä, että hetkessä oksetti ja halusin vain itkeä, se koulu ei oikeasti halua minua. Tiesin tässä käyvän näin muttei se poista pahaa oloa kovinkaan paljoa. En vain ole tarpeeksi hyvä — mihinkään.

Mikään mitä yritän kirjoittaa ei vain enää ole tarpeeksi. Englanti tässä laatikossa näyttää typerältä ja oikeastaan tämä fonttikin ärsyttää. Puhumattakaan yölampun keltaisesta valosta ja liian suuresta pehmonallesta, joka oli oikeasti heräteostos, mutta silloin niin ilahduttava. Olin.... kahdeksannella? Kuka kahdeksasluokkalainen ostaa pienen ihmisen kokoisen pehmonallen ihan vain siksi, että se nyt oli iso ja pörröinen? Toisaalta, muutaman vuoden tauon jälkeen olen jälleen ymmärtänyt miten mukavaa on nukkua pehmolelun kanssa — etenkin kun nykyään pelkään taas nukahtaa ja tuntuu, etten oikeasti saisi nukkua. Oikeasti pitäisi vain valvoa kaikki yöt ja tehdä enemmän töitä. Jokainen opettajakin vain muistuttaa siitä, kuinka meidän pitää tehdä töitä. Kukaan ei koskaan mieti, pystyykö tähän ihan rehellisesti kukaan ilman, että menettää järkensä?

Olen niin onnellinen kun TJ päälle pari kuukautta ja sitten lukio on ohi. En enää ikinä (elokuun lisäksi) kävele sinne rakennukseen ja näe niitä ihmisiä. Toisten kohdalla se on haikeaa, mutta on niin monia kasvoja joiden katoamisesta olen iloinen. Ajattelin tänään leijonaa ja vähän ikävöin, muistelin huhtikuun 2010 keikkaa ja mietin, mitä asiat olivat silloin ja mihin on tultu. Ei kai oikein mihinkään? Jotenkin vaan lopetimme yhteydenpidon kun lähdin toiselle puolelle ja oikeastaan se harmittaa.

no one knows, or really cares what you’re drinking, or the clothes he wear.

Yritin kirjoittaa kun olin edes hieman onnellinen, mutta epäonnistuin. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen ja pelkään kun en oikeasti osaa nukkua enää ja olen ahdistunut paska. Jos olisi sosiaalisesti hyväksyttävää maata keskellä koulua, tekisin sen ensi viikolla. Oksettaa ajatuskin koulusta ja en vain yksinkertaisesti jaksa enää. Tosin, ei tälle mitään voi, ei ole vaihtoehtoja.

Olen yrittänyt ymmärtää miksi asiat menevät niin kuin ne menevät, mutta oikeasti olen vain hankkinut itselleni lisää asioita, jotka varastavat yöunia. Yritän nukkua miettien asioita, joilla ei pitäisi enää olla mitään väliä ja yhtäkkiä niistä asioista rakentuu siltoja ahdistukseen, enkä enää voi nukahtaa. Haluaisin vain tämän kaiken pois, en kelpaa kenellekään tällaisena, ehkä pitäisi vain kadota? Jossain joskus sanottiin, että "it'[d] [be] better to burn out than to fade away", mutta en oikein usko. Minulla ei ole mikään vialla, olen muutaman kuukauden sisään aiheuttanut harrastuksellani enemmän itkukohtauksia kuin ehkä on tervettä ja en vain jaksa. Olen oikeasti kunnossa, sillä missään ei olue ICD-10 luokitusta, mutta en vain jaksa. Haluaisin pois, mutten voi tehdä sitä muille. Ei sillä, ei kukaan oikeasti välitä, mutta ehkä voin leikkiä sillä olevan vanhemmille jotain väliä elänkö vai enkö?

Pelkään ensi syksyä ja yliopistoa aivan kamalasti. Mitä siellä kuuluu tehdä kun haluaa vain niellä kaikki siniset ja toivoo nopeaa kuolemaa?

only know you've been high when you're feeling low.

Huomasin tänään miten paljon harrastukseni oikeasti aiheuttaa stressiä. Pitäisi kai oikeasti pitää taukoa siitä, ajatuksin raportin kirjoittamisesta saa aikaan tukehtumiseen verrattavan tunteen ja en vain pysty tähän. Facebookissa tulevat muistutukset muistuttavat siitä, kuinka minun pitäisi oikeasti pystyä kaikkeen ja olla ensimmäisenä menossa kokouksiin, kyllä oikeasti haluaisin pitää sitä toista huivia. Ehkä tämäkin ahdistus on vain pääni sisäistä ja oikeasti olen laiska paska?

Tämä on ollut huono viikonloppu enkä tiedä tuleeko ensi viikosta yhtään sen parempi. Ainakin yksi stressitekijä on eliminoitu, mutta toisaalta kirjoituksiin lukeminen oksettaa jo lähtökohtaisesti, puhumattakaan niistä palautettavista töistä ja muutamista suullisista kokeista, jotka pitäisi vielä hoitaa. Haluaisin vain skipata lukion loppuvaiheen yli kun en yksinkertaisesti jaksa. On jokseenkin hassua ajatella, että vaikka olenkin halunnut kuolla viidenneltä luokalta asti (lupasin silloin, että se joulu on viimeinen, jonka näen), olen yhä täällä ja teen tulevaisuudensuunnitelmia kovempaa tahtia kuin kukaan ehtii kysellä. Samanaikaisesti en ole ollenkaan varma siitä, pystynkö esimerkiksi asumaan yksin yliopistolla ja oikeasti pitämään huolen läsnäolosta ja kaikesta. Vaikka toisaalta.... kyllähän minä nytkin itse hoidan koulussa käymisen, jos sitä sellaiseksi voi laskea yli neljänkymmenen poissaolotunnin jälkeen?

Yritän olla kaikille sopiva ja hyvä, mutta loppujenlopuksi saan vain haukut kaikilta. Sain viikolla viestin, jossa minua haukuttiin lapselliseksi. En jaksaisi enää yrittää muuta kuin jaksaa päivästä toiseen, mutta ei se taida olla muille tarpeeksi. Ehkä vain vietän seuraavat pari tuntia lukien walt whitmania ja leikin olevani todella syvällinen vaikka oikeasti yritänkin välttää hengiltä ahdistumisen. Ei hymytyttökään enää tiedä missä mennään, mutta sillä ei kai toisaalta ole väliä?

we've come too far to give up who we are.

Olen ollut muka kunnossa ja ihan okei viimeiset viikot, mutta kun kaikki romahtaa ympäriltä en ehdi huutaa "apua". Standard deviation ei ole sitä mitä sen pitäisi olla enkä oikein tiedä kuinka tähän sitten loppujen lopuksi päädyttiin. Söin liikaa ja haluaisin vain kuolla. Yksinäisyys lyö pään yli hyökyaaltoina enkä pysty vastustamaan virtauksia, jotka vievät mukanaan.

Luulin kaiken olevan oikeasti jollain tapaa paljon siedettävämmässä kunnossa, mutta ehkä vain erehdyin. Olen oikeasti todella ahdistunut ja haluaisin vain kuolla pois, sillä me ei olla enää me ja mistään ei tule mitään niin kuin pitäisi. Minun kuuluu olla onnellinen abi ja elämäni huippukohdissa, mutta oikeasti vain ahdistun hengiltä ja toivon nopeaa kuolemaa, ettei tätäkään paskaa tarvitsisi enää kestää. Jossain joskus luki, että lukio on oikeasti ihmiselle lähes elämän parasta aikaa ja jos näin on niin en ole enää kiinnostunut lukion jälkeisestä elämästä. Olen niin väsynyt, huolimatta siitä, että nukuin viime yönä 13h.

Pelkään ettei minusta koskaan tule sellaista yhteiskunnan jäsentä, josta vanhempani voisivat olla ylpeitä. Pelkään niin kamalan paljon, etten ole ylpeydenaihe vanhemmilleni. Minun on oltava hyvä ja täydellinen, jotta vanhemmat voivat olla ylpeitä. Minun on pystyttävä asioihin vaikken oikeasti jaksaisi.

Täytyisi kirjoittaa raportti viime viikonlopusta ja ajatuskin siitä varastaa yöunet. Tappaisin itseni jos en tuntisi mitään äitiäni kohtaan. En vain voi tehdä sitä hänelle ja joku voisi todeta sen olevan hyväkin. Pelkään vain liikaa etten pysty olemaan kenellekään tarpeeksi.