päivien kulun toivoo olevan tasaista, yritän muistoja reunojen alle lakaista.

"Asennetaan anturit mittaamaan häiriöitä 

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä 

Jos mä vain soitan ja sanon en pääse 

Ei jalat toimi on silmillä kääre 

En tiedä miksi se mua pelottaa mut se on totta 

Oon mielikuvituksen tuotetta"

En oikein tiedä miksen osaa hengittää vaan sen sijaan haukon happea kuin kala kuivalla maalla. Tunnen, kuinka sydän sykkii rinnassa, olen elossa, mutta se tuntuu haluavan ulos. En minä sinä halua, en en en. Vaikka "haluan pois" ja niin edelleen, luin taas kerran "It's kind of a funny story"n ja mietin kuinka asiat voisivat olla. Ymmärrän tentaclesit enemmän kuin hyvin, ajatuskin tietyistä asioista saa pulssini kohoamaan epänormaalille tasolle ja sulkee keuhkoputken enkä enää saa happea laisinkaan.

Makaan aamuisin kolme tuntia sängyssä ja keskityn olemaan ajattelematta niin en muista haluavani kuolla. Jos ajattelen, asiat aloittavat järjettömää vauhtia kiihtyvän pyörimisensä, enkä enää löydä itseäni sen pyörremyrskyn keskeltä. En pysty kuin mittamaan toiset 2cl finlandiaa ja toivomaan sen rauhoittavan edes hieman. Sen jälkeen juon vettä laseittain ja syön ketsuppileivän niin kuin kymmenen vuotta sitten ja kaikki on ihan okei. Olen taantunut kahdeksanvuotiaaksi enkä usko tämän olevan mitenkään hyvä asia.

Toisaalta, tällä hetkellä pystyn nukkumaan "normaaleihin aikoihin" ja elän edes hieman, enhän sentään halua jatkuvasti kuolla ja ymmärrän ettei naarmuissa ole mitään järkeä. Haluaisin kirjoittaa väistämättömästä, mutta kirjoitin äsken kaksi lausetta ja luulin kuolevani. En pysty ajattelemaan sitä vielä. Pysyn metsän keskellä ihan hiljaa ja nukun taas aamuun, jolloin jatkan sitä samaa, jota olen tehnyt tiistaista asti. Ehkä hyvällä tuurilla muumioidun ennen sunnuntaiaamua?

kuljen sumussa kainalossani sydän täynnä kultaa.

Yritin, mutta söin varmaan 2000kcal vahingossa — puhumattakaan alkoholista — ja halusin kuolla.
Kahtena viime aamuna olen vain halunnut herätessäni olla poissa ja tänäänkin onnistuin nukahtamaan vasta ajatellessani sitä, miten oikeasti voisin kuolla jos haluaisin. En ole kunnossa.

Sain ihania joululahjoja, säästin monta sataa euroa Indonesian matkalla ja nyt en ehkä palele niin paljon mökillä kun kääriydyin viininpunaiseen huiviinii. Isä lupasi rahaa ensi vuonna ja käteistä sain yöpuvun ostoon, ostan ehkä kuitenkin keikkalippuja ja alkoholia, sillä niistä tulen oikeasti onnelliseksi. Olen salaa todella surullinen ja pelkään, mitä isoisälleni käy tulevaisuudessa, mutta onneksi jääkaapissa on joulusiideriä ja lasin valkoviiniä on ehkä yhdeksi suulliseksi. En pysty ajattelemaan rationaalisesti, mutta hymytytön äiti ompeli meille samanlaiset villasukat ja se on aika suloista.

Entinen luokkalaiseni saattaa tulla tänne perjantaina enkä tiedä halusinko tätä, mutta näin kävi kuitenkin. Tänään peilissä näytin aivan hetken ajan siltä, että kehtaisin olla rannalla jo tällä kropalla vaikka olenkin oksettava.

Katsoin lentoja Barcelonaan toukokuulle ja olen melko varma, 
että lähden kirjoitusten jälkeen kummitädin luokse sinne. 
Pakko päästä pois, hyppään [lentokoneeseen] on pakko päästä pois, 
minne tahansa hiekkatie tai asvaltti, kaikki toimii.

damned if you do, damned if you don't.

Meinasin tänään jäädä istumaan metroaseman penkille kun en tiennyt miksi siitä pitäisi nousta. Yritin juosta bussiin mutta jalat eivät totelleet. Kävelin ulkona välittämättä autoista ja lähes toivoin jonkun osuvan, saisin levätä, viimeinkin. En koulussa enää edes voinut teeskennellä olevani okei ja J kysyi matikassa "mikä on" kun olinkin vihainen. Sain juoda energiajuomaa ja vaikka vihaan niiden makua, olin oikeasti kiitollinen. Näytin kuulemma päivän päättyessäkin "siltä että ole[n] aivan täysin paskana", ei sinänsä hämmästytä.

Itkin käytännössä koko päivän enemmän ja vähemmän hysteerisesti. Uusin matematiikan ja kertasin kokeeseen itkemällä ja hyperventiloimalla 1,5h vessassa. Se, jota lähes kaikki vihaavat tarjosi ulkona chesterfieldin punaisen "you look like you need it" enkä voinut olla kiittämättä vilpittömästi.

Tänään opin miten ihania luokkalaiseni tytöt ovat. Itkiessäni hysteerisesti aulan sohvalla he lohduttivat, halasivat ja kuuntelivat kun kerroin siitä, kuinka väsynyt olen.

Huomenna joudun puhumaan koordinaattorin ja rehtorin kanssa, mutta isompi ongelma on aamulla kouluun asti pääseminen. Tuntuu, että en edes hengittäisi ellei lihaksisto tekisi sitä ilman tietoisia käskyjä. En ole ikinä ollut näin kokonaivaltaisen exhausted ja tässä ei ole mitään hauskaa.

Antakaa jostain joku lääke, jolla olen taas kasassa. 

Käsittelen tämän kaiken sitten joskus.

there's a million ways to see the things in life, a million ways to be the fool in the end of it, none of us is right.

Haluaisin seistä sillalla ja tuijottaa alas hyiseen veteen. Jos olisin yksin kotona, voisin lähteä ulos ja vain olla. Pitkätukkainen mies laulaa siitä, kuinka hänen täytyy kävellä näin ja toivoisin, että minunkin täytyisi tehdä jotain yhtä puhdistavaa. Valkoinen ruutu ja mustat kirjainyhdistelmät eivät vapauta, eivät, vaikka kertoisivat tarinaa mistä. Tarina meistä on mahdoton ja heistä puhuttiin vain viidennellä luokalla. Niistä voisin kirjoittaa kirjan, mutta ehkä päädyn vain puhumaan siitä, miltä minusta ja jostain toisesta voisi tuntua kun lukee tekstiä, jonka joku kirjoitti. Päädyn kertomaan muutaman lauseen niistä ja siitä ja toivon yliopistojen ymmärtävän. 

Jos salaisuudet olisivat salaisuuksia, en avaisi laatikoita ja kansia vaan antaisin kaiken olla. Lasissa olevat limensiivut muistuttavat ikuisesti siitä, kun tajusin miltä pepsi max ja lime tuoksuvat ja aurinko lämmitti ensimmäistä kertaa koko keväänä. Siitä on melkein kolme vuotta. Olin onnellinen ja ruskettunut, nyt en tunne jalkojani ja sormetkin ovat siniset. Suomalaisuuden symboli toimii moneen tarkoitukseen enkä osaa nähdä sitä enää välineenä siihen, mihin se on tarkoitettu. Miksi tyytyä yhteen kun voi saada monta? Surullista, että tämä kaikki tekee kaikesta taas hetkellisesti helpompaa enkä halua kuolla ihan niin aktiivisesti. Ehkä siinä se onkin? En pysty tällä hetkellä hallitsemaan ulkopuolisia asioita, joten olen valmis mihin tahansa, joka saattaa ehkä kenties mahdollisesti helpottaa? Täytin eilen lasin liian monta kertaa, tukehduin suihkussa ja edelleen kylkiin ja lonkkaan sattuu. Sama toistunee ensi viikonloppuna, ja sitä seuraavana, ja niin kauan kunnes hallitsen kaiken tarpeeksi hyvin. Tukehtumalla ja kivulla selvisin toisaallakin, tuttua ja turvallista.

"Pitänyt aseen kylmää metallia vasten ohimoani vuosien ajan ymmärtämättä sitä, että minä olen se, jonka kädessä se ase on. Eikä kukaan uskalla tulla väkisin repimään sitä pois, sillä saattaisin ampua." Pitkään aikaan mikään ei ole iskenyt yhtä kovaa vasten kasvoja sattumatta. Miika kertoo totuuksia, enkä voi olla samaistumatta. Kuinka monta kertaa olen tapellut hänen, sinun, heidän, niiden ja voi luoja ties kenen kanssa kaikesta tästä? Kuinka monta kertaa minua on aneltu hankkimaan apua, uhkailtu soitolla milloin vanhemmille, milloin terveydenhoitajalle? Kuinka monta kertaa olen hymyillyt ja tapellut kaiken hyväksi? Ei tästä oikeasti koskaan tule parempaa ellen itse tee jotain ja sen mahdollisuuden olen jo pyyhkinyt pois, vähän kuin ne pölyt viskipullosta, jota en avannutkaan. Samaan tapaan pyyhin pölyt kuukausittain valkoisesta pussista, jossa olisi kai tarpeeksi sinisiä oikeasti aiheuttamaan jotain. Annan niiden olla, ei vielä ole aika ja kylmä metalli ohimolla tuntuu paljon paremmalta, tietoisuus lohduttaa.

Tänään meikkasin silmänympärykset piiloon kolmella kerroksella meikkivoidetta. 

Ettei vaan kukaan näkisi eilisen jälkiä ja kysyisi mitä ihmettä on käynyt. 

Muovipussi päässäkin olisi helpompi hengittää.

weather the storm and don't look back on last november.

Näin viime yönä unta asioista, jotka eivät koskaan olleet, mutta tuntuivat kovin todelta. Tiedostin koko ajan kaiken olevan unta, joka teki siitä oikeastaan aika surullista. Herätessäni yritin palata uneen — peiton alla maatessani pystyin kuvittelemaan kaiken sen todelliseksi ja elämä tuntui jollain tapaa paljon helpommalta. Kovin ikävää, pitäisi oikeasti uneksia mahdottomasta ja jostain, joka ei edes voisi olla totta, mutta tällainen on kovin surullista. Teoreettisella tasolla kaikki tämä olisi voinut tapahtua joskus, ei vain tapahtunut.

Haluaisin kirjoittaa päivittäin, mutta väsymys on liian kova joka ilta, että jaksaisin edes avata bloggerin. Nukun käsittämättömän paljon muttei se muuta mitään, olen jatkuvasti väsynyt enkä vain yksinkertaisesti jaksa mitään. Haluaisin lopettaa selviytymisen ja elää, ehkä sitten lukion jälkeen? Kummallisen usein päädyn ajattelemaan sitä, kuinka elämän pitäisi olla paljon parempaa kuin se on tällä hetkellä. Kuinka minun ei kuuluisi vain "yrittää selviytyä" ja yrittää jaksaa, kuinka tämä kaikki voisi olla paljon helpompaa. Jostain syystä en vain osaa tai halua tehdä mitään muuttaakseni asioita ja tyydyn samaan vanhaan. 

Haluaisin kuolla kirjoitusten jälkeen. En osaa nähdä elämää yhtään tämän helpompana silloin, sen jälkeen tai koskaan, for that matter. Miksi pitää yrittää jos ei halua eikä jaksa? Haluaisin, että minulla olisi oikeasti ystäviä tai kavereita tai edes acquaintances tai jotain sellaista. Haluaisin välillä käydä ulkona ja tehdä muuta kuin olla neljän seinän sisällä ja yksin humalassa. Tämä on oikeasti aika säälittävää. Rehellisesti sanottuna tuntuu todella pahalta, että olen vellonut tässä samassa paskassa viimeiset seitsemän vuotta, eikä ulospääsyä näy. Ehkä kuolen ahdistuneena ja katuvana, ainakin nyt kaikki tuntuu siltä. Enkä edes osaa enää suomea, oikeasti.

ai, tämä on postaus numero 300. Pitäisi kai tehdä jotain erikoista sen kunniaksi? En tiedä, jos joku haluaa tietää jotain niin kysykää, voin ehkä kertoakin. Tiedän, suurin osa tietää kuka olen ja ehkä tietääkin melkein kaiken, mutta jos nyt jotain sattuu kiinnostamaan.

Oksensin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja päädyin istumaan kylmäpussi silmien päällä. Hohdokasta.