Koulussa sain vain pahoja katseita ja valitusta poissaoloista.
En oikeasti enää tiedä mitä teen. Vaihtoehtoja alkaa olla aika lailla tasan kaksi ja toinen niistä on sosiaalisesti huono, toinen surkea. Luulin jaksavani, mutta en taida jaksaa edes syyslomaan asti. Jos jokin ei muutu ja pian, olen muualla ennen kuin ehdin huutamaan "apua!". Voisin viettää viikonlopun nukkuen ja ahdistuen hengiltä, kuulostaa ihan hyvältä.
Luulin oikeasti olevani vahva ja osaavani jotain.
Luulin.
Nukuin koko päivän ja söin ja nukuin lisää. Luulin tekeväni tänään jotain tuottavaa jos jään kotiin, mutta nukuin ja ahdistuin ja nukuin lisää. En jaksa enää mitään muuta kuin nukkua ja öisin en sitäkään. Salaa mietin terveydenhoitajan luokse menemistä, mutta hymytytölle en myönnä mitään. Minä en tarvitse apua, pärjään kyllä. Haluaisin jaksaa mennä kouluun mutten oikeasti jaksaisi, ei vain oikein taida olla mahdollista olla jatkuvasti poissa jos haluaisin lakin ensi vuonna?
Mietin välillä mitä lasten vanhemmat sanoisivat jos tietäisivät minkälainen ihminen heitä johtaa. Mitä muut johtajat sanoisivat jos tietäisivät mikä ihmissotku käsittelee kaikkea sitä informaatiota ja vaikka mitä? Mitä se yksi sanoisi jos tietäisi? Yrittäisikö se yhä laittaa minut tekemään niitä asioita? Mitä jos joku näkisi joskus liikaa tai jotain vain lipsahtaisi? Pelkään hetkittäin aivan mielettömän paljon, että harrastukseni ihmiset saisivat tietää siitä kuinka hataralla pohjalla tasapainoilen. Eihän minusta sitten olisi enää mihinkään.
Haluaisin vain maata hymytytön kainalossa miljoonan peiton alla. Villasukat, viltti ja untuvapeitto eivät lämmitä tarpeeksi, en tunne varpaitani. Haluaisin jäädä huomennakin kotiin, mutta ehkä on vain pakko mennä. Ehkä jos maalaan huuleni tarpeeksi punaisiksi? Jos rajaan silmät täydellisesti ja juon aamulla paljon kahvia? Ehkä kelpaan muille ja itselleni edes muutaman tunnin ajan?
Voisin kirjoittaa kaikesta, mutta en osaa sanoa mitään kuulostamatta täydelliseltä idiootilta. Taidan valua aika alas, en enää oikeastaan osaa tuntea ja kaikki on kuitenkin "ihan kunnossa". Kyllä minä jaksan ja pystyn tähän kaikkeen, ei ole hätää enkä tarvitse apua. Tyttö yrittää raahata jonnekin, mutta en vain voi. Eihän mikään oikeasti ole vialla, kaikki abit ovat stressaantuneita ja unettomuuskin johtuu todennäköisesti vain liian vähäisestä liikunnasta tai huonosta ruokavaliosta. Kaikkeen löytyy luonnollinen ja sosiaalisesti normaali selitys, mielenterveyteni on ihan kunnossa. Mitään vikaa ei voi olla, josta ei pääse eroon ajattelumalleja muuttamalla, eihän?
Hymytyttö yrittää saada minut hankkimaan apua ja käytännössä anelee menemään johonkin. Lupaa sitä, tätä ja tuota jos menen, en vain voi aiheuttaa toiselle sellaista vaivaa. En voi pyytää tulemaan toisesta kaupungista tänne vain siksi, että vahtisi minun menevän tapaamiseen. En voi pyytää tuollaista, hänellä on oma elämänsä ja koulu. Minun pitäisi vain saada itseäni niskasta kiinni, mutta koulu painaa pään alas ja haluaisin vain maata peiton alla itkemässä. Liian monta asiaa ja koetta ennen tiistaihin mennessä, eikä nyt ole edes koeviikko. Koulu ja harrastus tappavat samaa tahtia, en tiedä mikä ihme päässä oli vialla kun lupauduin johtamaan, mutta ei sitä enää voi perua. Voin myöntää, ettei minulla ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä.
Kynnet ovat kerrankin siedettävän siistit ja kimaltavat valon osuessa helmiäisvaaleanpunaiseen. Huomenna voisin suoristaa hiukset, rajata silmät huolella ja maalata huulet kirkkaanpunaisiksi. Voisin uskotella kaikille olevani aivan käsittämättömän onnellinen ja enemmän kasassa kuin pitkään aikaan. Se voisi olla hauskaa.
Toisaalta, niin voisi olla ihoa pitkin liukuva teräkin. Eihän millään kuitenkaan oikeastaan ole mitään väliä sen kummemmin ja yhtään mikään ei vain tunnu miltään. Nauraisin jos jaksaisin, mutta sekin on yksin ollessa kovin turhaa. Ehkä vain pelaan candy crush -sagaa koko yön ja yritän nukahtaa edes joskus.
Menetin hermoni liian monta kertaa mutten sanonut mitään paitsi tiuskin tytöille. Eivät he tehneet mitään väärin, en vain enää jaksanut kolmeakymmentä kysymystä liittyen ruokaan. Ymmärrän etteivät he ehkä uskalla kaivaa itse mitä haluavat, mutta en minäkään jaksa vastata kymmeniin samoihin kysymyksiin. Olisin antanut mitä vain omasta hiljaisuudesta, edes viisi minuuttia yksin teltassa olisi tehnyt suuren eron ja olisin ehkä pystynyt hieman paremmin. Päädyin juomaan pahaa mehua ja syömään liikaa, ei sen ihan niin pitänyt mennä.
Eilen hukutin murheeni viiniin, absinttiin, koskenkorvaan, likööriin, siideriin ja vaikka mihin. Nautin edes hetkellisesti elämästä, vaikka ennen tilaisuuteen saapumista panikoin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi enkä osannut hengittää. Puistossa oli kylmä, mutta alkoholin turruttamat aivot eivät loppuvaiheessa välittäneet. Loppujen lopuksi olen onnellinen etten jäänyt kotiin vaan uskalsin mennä. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja ilta oli ihan mukava, vaikkei kotona enää kivaa ollutkaan.
Tiedostan kaiken mitä minun pitäisi tehdä, mutta en uskalla kirjoittaa listaa niistä. Lista tekisi kaikesta konkreettisempaa ja se pelottaa. Pelkään kaikkea, joka tarkoittaa deadlineja ja opinnoissa etenemistä kun tuntuu jatkuvasti, että seinät kaatuvat päälle. En pysty tekemään koulutöitä (tai sitten olen vain laiska). Ehkä olen vain laiska, eihän minua myöskään huvita herätä kouluun.
Kaikki on hyvin, mutta samalla yksikään asia ei ole kohdallaan. Haluaisin pystyä nauttimaan abivuodesta edes hieman enemmän, vaan ei se taida oikein olla mahdollista. Ajatukset kietoutuvat yhteen ja en vain saa enää mistään selvää. Yritin tänään paeta maailmaa akateemisen kirjaosastolla, mutta tällä kertaa se ei ollut jostain syystä mahdollista. En vain pysty enää pakenemaan ahdistusta paitsi ehkä kevyessä humalassa, eikä tämä ole mitenkään hyvä asia. Tulevaisuus näyttää synkemmältä kuin vähään aikaan enkä todellakaan usko selviäväni kouluvuodesta. Tuntuu, että olen vain laiska paska, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Viimeksi kun tuntui tältä kävin koulussa, mutta kotona makasin lamaantuneena sängyssä enkä pystynyt mihinkään. En haluaisi päätyä taas siihen, en en en en en en en.
-1000g
1000kcal
"Sinua ei siis kiinnosta herätä aamuisin."
Niin no, kai sen voi noinkin nähdä. Jos haluat minut tunneille nukkumaan niin okei, voin minä senkin tehdä. Itse luulin, että kouluun ei tulla nukkumaan, mutta en saa ilmeisesti yölläkään nukkua, sillä sen kerran kun onnistun nukahtamaan ja nukkumaan edes keinotekoista unta, saan huudot. Kadun nukkumista enemmän kuin monia asioita, jouduin lupaamaan ettei tuollainen toistu enää ikinä. Ehkä sitä sitten pitää vain tottua valvottuihin öihin silloin kun uni ei tule, vaikka mitä tekisi. En enää uskalla syödä melatoniinia tällaisen jälkeen. En. Uskalla. Meinasin sanoa kärsiväni unettomuudesta, mutta eihän opettajaa olisi kiinnostanut enkä toisaalta muutenkaan saanut suunvuoroa. Miksi häntä pitäisikään kiinnostaa, laiskahan sellainen on, joka ei tule tunnille. Nauroin ja sitten itkin. Mietin kuolemaa.
Ahdistun miettiessäni mitä kaikkea minun kuuluisi jaksaa tehdä. Hämmästyin ymmärtäessäni, että olen jaksanut tämän kaiken kanssa näinkin pitkälle. Enää ensi kesään asti ja sitten tämäkin vaihe elämässä on ohi. En olisi koskaan uskonut pääseväni näin pitkälle, mutta vielä on aikaa käydä vaikka mitä. Ajatus puhumisesta houkuttelee, ei siinä kuitenkaan ehkä olisi mitään järkeä. Apua ei tule koska ongelmaa ei ole ja olisin entistä enemmän naurunalaisena jos jossain kävisin. Aivan sama, kyllä minä selviän ainakin jonkin aikaa kun en muuta voi. En voi kuin purra hammasta ja toivoa, että sunnuntaiaamuna en heräisikään.
Voisin nukkua koko sunnuntain eikä kukaan huomaisi mitään. Kunhan vain olen maanantaina koulussa 08:15 reippaana ja virkeänä. Silloin kaikki on hyvin ja kelpaan edes kaksi minuuttia.
