and I don't know how we woke up one day and somehow thought we knew.

Huonosti nukutun yön jälkeen pitäisi jaksaa pysyä hereillä. Kolme tuntia unta on ehkä liian vähän, mutta nyt on myöhäistä katua. Viini pitäisi siirtää toiseen pulloon ja juomat pakata ylipakattuun rinkkaan. Oikeastaan en tiedä minne olen matkalla, en ole ollut kaupungissa koskaan aiemmin. En kuitenkaan jaksa pelätä, ennemminkin vain jännitän mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kello ei ole edes kuutta aamulla ja olen jo syönyt. Tosin, ehkä en enää myöhemmin tänään syö kauheasti? Vaikka maalari sanoikin, että menemme syömään melkein heti kaupunkiin saapumisen jälkeen... No, se on sen ajan murhe. Ehkä vain keskityn nyt pitämään hauskaa. Murehtia ehtii myöhemminkin. Vaikka näenkin viikonloppuna ihmisiä enkä tiedä mitä siitäkään tulee, ehkei yhtään mitään.

standing on the rooftops everybody scream your heart out.

Kyljen tiikeriraidat näyttävät säälittäviltä vaalealla iholla. Viikonloppuna saan varmaan osakseni naurua mutten voi sille enää mitään. Kävin eilen lahden toisella puolella hakemassa juotavaa ja varmaan muutaman kilon lisää painoa. Miksi en koskaan opi mistään vaan toistan vanhat virheet uudestaan ja uudestaan? Eilen olisin voinut olla syömättä ja juoda paljon vähemmän, mutta päädyin syömään ja juomaan aivan liikaa. Sain kuulla siitä, kuinka minulla on loistava itsetunto. Päädyin nauramaan. Illalla itkin hymytytölle ja vähän muillekin, en ehkä viettänyt elämäni parasta päivää. Yhä useammin ilta päättyy kyyneliin jos käytän alkoholia, ei sen kai ihan näin kuuluisi olla?

Television poika puhui terapian turhuudesta, "siellä pitää puhua turhista lapsuudenasioista" ja allekirjoitan kaiken hiljaa mielessäni. Minäkin turhauduin psykologilla vuosi sitten ja lopetin ennen kuin oikeastaan aloitinkaan, suullinen diagnoosi vakavasta masennuksesta jäi kaikumaan korviini. Mikään ei kuitenkaan ole mustaa valkoisella, joten niin kauan olen ihan okei. Vaikka haluan pois täältä lähes enemmän kuin mitään muuta, en ole huonossa kunnossa (kuten tyttö taisi kerran todeta). Olen ihan okei, kaikki on ihan hyvin. Jos saisin napista painamalla kaiken loppumaan, saattaisin vahingossa sen tehdä.

Tuntuu väärältä kirjoittaa kerrasta toiseen samoista asioista, mutta ei minulla ole oikein muutakaan kerrottavaa. Viikonlopun jälkeen joko iloitsen tai itken, riippuu niin monista asioista. Haluaisin vain kaiken menevän hyvin, haluaisin osata hengittää. Haluaisin osata olla kuten kaikki muutkin, edes pienen hetken. Jossain syvällä sisälläni haluaisin ehkä elää sunnuntaiyöhön asti.

don't wanna waste no more time, time's what we don't have.

Olen kolme päivää vanhempi ja elän vaikken haluaisi. Elän, vaikka pää kehottaa tekemään kaikkea järjetöntä ei vaan järkevää. Festareilla söin liikaa ja haluaisin kuitenkin loppujen lopuksi vain kuolla. Olen kuitenkin loppujen lopuksi iloinen, että uskalsin tavata Rebeccaa, vaikka lähes koko ajan häpesinkin itseäni. Saatanan sika miksi söit yhtään mitään. En ymmärrä miksi jaksan yrittää mitään kun tiedän etten selviä ensi vuodesta. Kouluun paluu pelottaa ja yhtäkkiä kyseenalaistan myös tatuointisuunnitelmani. Nyt on sinänsä myöhäistä perääntyä enkä ehkä haluakaan, mutta pelkään silti. Entä jos kaikki nauravat minulle jälleen kerran tai entä jos joku kysyy tarinaa kuvalle?

Päästin vahingossa terän iholle kun tajusin tapaavani hymytytön vasta kolmen viikon päästä. Kadun punavalkoista aluetta jo nyt, mutta sille on myöhäistä tehdä mitään. Pyytäisin anteeksi olemassaoloani jos uskaltaisin, se vaan taitaa olla liian loppuunkulutettu anteeksipyyntö. Jos kaapissani olisi vielä salmiakkikoskenkorvaa joisin sen enkä miettisi enempää. Valkoviini loppuu pian enkä haluaisi nukkua, sillä nukahtaminen tarkoittaa ajattelua eikä minulla ole voimia siihen. Hymytyttö pyytää minua hankkimaan apua, mutta ei minulla ole a) aikaa b) varaa. Turhaahan se olisi muutenkin. Ei tämä lähde minusta, on ollut läsnä jo liian pitkään kadotakseen. Haluaisin lähteä baariin huomenna, mutta eihän minulla ole ketään kenen kanssa mennä. Haluaisin mennä alas kadulle polttamaan tupakkaa, mutta enhän minä polta. Haluaisin olla se tyttö, jota minusta ei koskaan pitänyt tulla, mutta tuli kuitenkin.

Jos uskaltaisin luovuttaa, tekisin sen heti. Olen yrittänyt jaksaa lähes kahdeksan vuotta — turhaan. Tässäkö se elämä on?

"Ennen ajattelin miten mä eläisin 

Vielä sadan vuoden päästäkin 

Miten mun askeleet poluille painuneet 

Ois täällä vielä silloinkin"

minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin.

Ensimmäinen päivä takana festareilla ja toistaiseksi olen elossa, ihme kyllä. Tänään esimieheni käski minut syömään kun en ollut käynyt, syömättömyys oli puoliksi vahinko ja puoliksi tarkoitus. Miksi syödä jos ei meinaa pyörtyä nälästä? Kukaan ei tänä viikonloppuna oikeasti katso, paitsi ehkä esimies kysyy huomenna olenko syönyt, mutta muuten olen vapaa. Söin tänään ehkä 300kcal ja seisoin koko päivän. Asiat näyttävät valoisammilta siinä mielessä, mutta se on ehkä ainoa osa-alue.

Tänään töissä näin peruskouluaikaisen koulukiusaajani, joka pysähtyi kaveriporukkansa kanssa kohdalleni. Ihme kyllä tämä ihminen sanoi "Moi", johon toki piti kohteliaasti vastata. Oliko väärin katsoa häntä pitkin nenänvartta? Annan ehkä liikaa valtaa tunteille, sillä näin hänet vilaukselta Samuli Putron aikana ja yhtäkkiä koko keikka tuntui turhalta ja ärsyttävältä. Haluaisin vain olla syömättä, juoda kahvia, polttaa tupakkaa ja leikkiä kaiken olevan ihan helvetin okei. Pakkohan kaiken on olla.

Oikeasti kävelen alueella ja kiroan kaiken alimpaan helvettiin kun en ole töissä. Oikeasti en näe saman päivän iltaan asti, mutta ei se kai haittaa. Millään ei oikeastaan ole väliä ja kaikki hajoaa jos ja kun on hajotakseen.

mä retkahdan, polvilleni menneeseen ja aika piirtää ympyrän.

Kirjoitin viidennellä luokalla tarinan naisesta, joka hukuttautui. Koko luokka ihasteli tekstin voimakkuutta ja opettajan kommentit kertoivat luovuudestani. Tekstin arvosana oli kai 10. Kirjoittaessani ajattelin vain itseäni ja sitä, kuinka nautinnollista olisikaan jos olisin tarinan päähenkilö.

Saisinko elämästäni saman arvosanan jos kaikki päättyisi samoin?

Asiat menettävät merkityksensä enkä oikein tiedä miten selviän huomiseen. Puhumattakaan siitä, että minun olisi tarkoitus olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä koko viikonloppu. Ja seuraavakin. En oikein näe huomiseen asti ja vaikka näkisin, en osaa kuvitella itseäni mukaan tarinaan. Pitäisikö huolestua? Elämän pitäisi olla muutakin kuin jatkuvaa selviytymistä. Mikä voidaan määritellä selviytymiseksi?

En ymmärrä kuinka aion elää seuraavat kolme päivää. Tai oikeastaan seuraavan tunnin. Syksystä ja talvesta puhumattakaan. Olisiko aivan väärin lopettaa kaikki abivuonna? Jos ei vain enää pysty? Kai siihenkin on joku raja kuinka paljon ihmisen on pakko jaksaa?