Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin.

Jos joku tulisi, pyytäisi pakkaamaan laukut ja lähtemään pois tästä maasta, lähtisin heti. En epäröisi kuin ehkä pienen hetken lentokentällä ennen koneeseen astumista. Mahdollisesti itkisin, kaipaisin ja ajattelisin, mutta tarjouksen poistua täältä hyväksyisin kyllä. Tällä hetkellä minua ei jäisi kaipaamaan kukaan, en sanoisi hyvästejä, katoaisin vain eikä kukaan huomaisi mitään. Ihmiset saisivat nähdä sen facebookista jossa asuinpaikkakuntani muuttuisi, josko ne sitäkään huomaisivat. Olen täysin turha tapaus jonka olemassaolo ei merkitse kenellekään mitään, jos on koskaan merkinnytkään. Miksen voisi olla fyysisestikin yhtä olematon kuin mitä olen muille?

Jollain tapaa torstaiyö sotki kaiken, se vei ilon ja aidon hymyn pois. Vaikka kasvoillani saattaakin näkyä hymyä, siihen kätkeytyy niin paljon kummia tunteita ja kyyneleitä etten itsekään käsitä. Miten saatan jälleen kerran olla tällaisessa tilanteessa? Voitaisiinko koulussa opettaa onnellisuutta? Kyseessä olisi yleishyödyllinen oppiaine, sillä nykyään niin hurjan moni vaikuttaa olevan onneton. Mitä tästä maailmasta oikein on tullut kun kukaan ei enää tunnu kykenevän olemaan onnellinen?

Eihän sellainen jatkuva surullisuus ja harmaus voi olla normaalia?

Olen pelkkä vitsi. 

Huono vitsi, jonka kaikki ovat jo kuulleet ja sen takia vain kohauttavat olkiaan tuhahtaen kuullessaan siitä. Jopa sää nauroi minulle tänään, aurinko paistoi siniseltä taivaalta valaisten maailman kauniiksi. Ehkä minut oli suljettu pois maailmasta, sillä en todellakaan ollut samaa mieltä vallitsevan säätilan kanssa. Mielessäni oli, ja on yhä, sekava ajatusmyrsky jonka jo kerran onnistuin kutistamaan. Jostain myrsky on kerännyt lisää voimia, nyt se yrittää jälleen valloittaa itselleen tilaa.

En ymmärrä ihmisiä vaikken ole välttämättä koskaan ymmärtänytkään. Ehkä minua ei vain ole luotu ihmissuhteisiin, jos kaikki johtuukin siitä? Saattaisihan se olla, että olen oikeasti vain yksinkertaisesti niin hurjan paha ihminen etten ole pienenkään totuuden hippusen arvoinen. Valheita on helppo kertoa, eihän minun tunteillani ole mitään väliä. Kukaan ei usko minun saavan vääriä sanoja selville, enhän koskaan ole tekemisissä kenenkään kanssa. Oi, eivät he tiedä kuinka helppo heidän sanansa on selvittää, olen tietoinen niin monesta asiasta joista ihmiset luulevat minun elävän pimennossa. En tiedä tarkalleen itsekään kuinka sen teen, mutta pakko sitä on keksiä omia keinoja kun kukaan ei kerro totuutta. Miksi ihmisten on niin hurjan vaikea sanoa suoraan ettei kiinnosta tai, että he haluaisivat jonkun muuttuvan?

Usein tulee mietittyä sitä, kuinka yksipuolinen minun ja H:n ystävyyssuhde tuntuu olevan. Valehtelematta lähes aina se olen minä joka kysyy haluaisiko toinen nähdä ja tehdä jotakin. Alan olla pikkuhiljaa hurjan kyllästynyt, häntä ei selkeästikään kiinnosta joten pitäisiköhän vain sanoa "heihei"? Ensin täytyisi puhua, mutta muistan sen aina vain yksin ollessani. Seuraavan viikon aion kuitenkin olla ottamatta yhteyttä häneen. Minä en soita enkä lähetä viestiä, messengerissä pysyn hiljaa. Vastaan kyllä hänelle jos olen sen arvoinen, että toinen ottaa yhteyttä. Olen kyllästynyt olemaan tässä ystävyydessä se, joka ottaa yhteyttä. Ei häntäkään taida oikeasti kiinnostaa niin kuin ei ketään muutakaan.

Sanoessani "näkemiin" H:lle, katkaisisin viimeisenkin varsinaisen ystävyyssuhteeni, muut ovat tuttuja tai sitten he ovat tehneet tiettäväksi turhuuteni ja hiipuneet pois. Ei minulla vain ole enää ketään kun kukaan ei jaksa ja ketään ei kiinnosta.

vielä vähän ja sitten vähän vähemmän.

mitä oikein tapahtuu?

Sanat on ilmaa, ne ei kestä.

Heräsin viime yönä 01:25 olohuoneesta kuuluvaan huutoon. En täysin tiedä mitä ihmettä tapahtui yöllä, vanhempieni mukaan heillä oli jotain kiistaa joka oli kuitenkin jostain aivan naurettavasta syystä. En vain jaksa käsittää miksi ihmeessä se asia täytyi käsitellä keskellä yötä puoli kahden ja puoli kolmen välillä. Sain kaksi paniikkikohtausta keskellä yötä kun en tajunnut mitä ihmettä tapahtuu ja olin yksinkertaisesti niin hurjan väsynyt. Mitä helvettiä?

Aamulla silmät olisivat mielellään pysyneet kiinni paljon pidempään kuin sallittua, neljän tunnin yöunet eivät riitä. Aivan sama vaikka jossain vaiheessa niillä pärjäsinkin, tämä viikko on ollut liian kauhea kestääkseni vain neljän tunnin yöunilla.

Nyt on perjantai, mutta missä ihmeessä on se ilo joka yleensä tulee perjantaisin? Miksi mieli on tasaisen harmaa ja kaipaa jotain mutten tiedä mitä? Koko bussimatkan ajan tallille mennessäni kyyneleet olivat liian lähellä. Kumpa voisin itkeä joskus muuloin kuin keskellä yötä tai ihmisten nähden. Miten olisi yksin kotona iltapäivällä, onnistuisiko se?

Hetken ajan pääni oli jo suhteellisen selkeä, mutta nyt pilvet ja sumu yrittävät jälleen vallata tilaa. Olen hiukan, tai oikeastaan jälleen kerran melko paljon, hukassa. Mitä tehdä ja kuinka toimia?

Missä menin jälleen vikaan?

"ja nyt mä annan olla, 

huudan mun surut tuuleen,

päätän et tää on tarpeeksi.

joskus vielä kaikki, tai niin mä luulen, 

annetaan, saadaan anteeksi"

Maija Vilkkumaa - Anteeksi

ps, James Blunt on ihanaa musiikkia.

The pages are all torn and frayed.

Kävelin mopokorttikokeeseen hyvissä, mutta jännittyneissä tunnelmissa. Itse kokeeseen meni aikaa ehkä viisi minuuttia jonka jälkeen lähden juosten pois talosta. Juoksen rappuset alakertaan, kiirehdin raitiovaunupysäkille vain huomatakseni, että joutuisin odottamaan viisi minuuttia. Hetkikin on liikaa, joten lähden kävelemään ja hyppään seuraavalta pysäkiltä kyytiin. Palaan kotiin ja hissin peilistä katsoessani voisin kiljua ja lyödä. Kuinka tyhmä lapsi sitä voi olla, mennä nyt kokeeseen aivan täysin harjoittelematta. Ei tällaiselle paskalle ihmiselle ole tulevaisuutta, en osaa mitään, olen aivan täysin arvoton ja turha. Kukaan ei kestä näin huonoa olentoa, minun olisi parasta vain kadota. Typerä lapsi ripsivärivanat poskilla.

Kotona mietin ensimmäistä kertaa kunnolla pitkään aikaan jollain terävällä leikkimistä. Jos vain aivan pikkuisen, ihan vähän, vain, että ahdistus ja inho katoaisivat. Ei kukaan saisi tietää, ei sitä huomattaisi.. Jopa otan neulan käteeni katsellakseni sitä, mutta jokin järjen pikkuinen ääni päässä kieltää. Olen ollut koko vuoden ilman, en voi olla näin huono kestämään epäonnistumisia. On aivan luonnollista ettei aina voi onnistua, kukaan ei kykene täydellisyyteen, eihän se vain ole mahdollista. Siltikin.. en vain ole tarpeeksi. Yksi suuri pettymys kaikille.

Koulussa eteeni isketään 32 -sivua pitkä biologian ja maantiedon koe.
Olen ilmankin väsynyt, kiukkuinen. Kun tähän lisätään vielä tieto siitä, että seuraavat 90 minuuttia täytyy istua tekemässä koetta johon ei ole lukenut sivuakaan.. Lopputulos ei ole hyvä. Ensimmäisten kahden sivun jälkeen pallot pyörivät silmissäni, väritän ympyröitä ajattelematta yhtään sen enempää, tahdon vain saada kaiken tehtyä mahdollisimman nopeasti.
Tehtyäni koetta 14 sivua tunnen yhtäkkiä kuinka ne aamuiset kyyneleet palaavat. Kello kertoo aikaa olevan vielä jäljellä, joten teen vajaat kymmenen sivua eteenpäin, mutta sitten annan itseni romahtaa pulpetille. Hengitys muuttuu tiheämmäksi kuin olisi lainkaan tarpeellista, tunnen kuinka kyyneleet yrittävät valua suurina puroina poskiani pitkin, en halua antaa niille lupaa. Kieltoni eivät auta, ja pian näen valkoiselle paperille putoavan mustaa, eieieiei, ei tässä näin pitänyt käydä. Kulutan joitain minuutteja vain yrittäen rauhoittaa itseäni ja hetken päästä palaan kokeen kimppuun. Enää minua ei kiinnosta pätkääkään ovatko vastaukseni edes sinne päin oikein, haluan vain paperista eroon mahdollisimman pian. Viimeiset vastaukset kirjoitan raivolla, käsialani näyttää hävettävän rumalta, mutta tahdon eroon kokeesta ja äkkiä.
Palautettuani kauhean vihkosen paperia istun paikalleni ja kaivan peilin laukusta. Näytän aivan pandalta, koomiselta, idioottimaiselta, itkeneeltä pandalta.

Yritin keksiä keinoja joilla paeta edessä olevaa seuraavaa koetta, mutta päätin sanoa opettajalle täysin rehellisesti kuinka asiat ovat. Olen tehnyt viikon aikana 9h kokeita, ei minulla vain ollut jäljellä enää voimia joiden avulla tehdä kolmesta neljään olevalla tunnilla koe. Joskus on vain todettava, ettei millään pysty. Tämä oli yksi niitä päiviä. Vaikka kuinka yritänkin tavoitella täydellisyyttä, edes minä en jaksa yhdeksää tuntia stressaavia kokeita. Etenkin kun 6h niistä oli pääsykokeita joissa oli oikeasti pakko näyttää kaikki mitä ikinä mitenkään osaa. Toivon olleeni eilen tarpeeksi hyvä, sillä todella tahdon sinne kouluun. En tiedä mitä teen jos en pääse sinne, en oikeasti tiedä.


Onneksi on olemassa ymmärtäviä opettajia ja tälle päivälle kaavailtu koe siirtyi huomiselle. En tiedä meneekö se nyt yhtään sen paremmin, mutta ainakin olen saanut nukkua yön välissä, toivottavasti se auttaisi edes jotain. Tarvitsen unta ja viikonloppua todella kipeästi. Olen nukkunut viikolla paljon, mutta siltikin väsymys on hurjan kova. Haluan nukkua yli kymmenen tuntia ja sitten vain rentoutua.
Onneksi seuraavat pääsykokeet ovat sitten vasta ~neljän vuoden päästä yliopistoa varten, en kestäisi esimerkiksi ensi viikolla tällaista rumbaa heti uudelleen.

kuinka hurjan väsynyt sitä voi olla tällaisen viikon jälkeen?

enhän ole ollut koulussa juuri lainkaan, miksi väsymys?

ehkä olen vain huono.

pitäisi jaksaa.

oikeasti.

It's not that I don't care.

Lääkärikäynti meni niin hurjan paljon paremmin kuin oletin, kaikki meni suorastaan loistavasti. Nyt ei niihin inhottaviin huoneisiin tarvitse luoda ajatustakaan pitkään aikaan, onneksi. Pelkäsin jälleen kerran aivan turhaan, mutta ehkä on parempi pelätä etukäteen kuin hetkessä?


Mieleni täytyy muistikuvilla menneisyydestä.
Muistan yllättävän monista tapahtumista, päivistä ja tilanteista juuri ruokailut, miksi ihmeessä? Voisin esimerkiksi kertoa tarkalleen mitä söin Ruisrockissa 2006 ollessani. Kummallista. Muistavatko kaikki ihmiset ruokia niin pitkien aikojen takaa? Mielessäni on myös täysin tarkka kuva minusta vaarini hautajaisissa, söin päivän aikana pussillisen karkkia aivan normaalisti ihmisten edessä. Yhä edelleen muistan myös sen ainoan ruuan jota olen yläasteella syönyt kouluruokailussa, tasan yhden kerran, eräänä keskiviikkona joskus seitsemännen luokan loppusyksystä. Söin pinaattilettuja, hetket ennen sitä ovat piirtyneet tasan tarkkaan muistiini, miksi ihmeessä? Ei minua kiinnostaisi muistaa tuollaisia asioita, ei niillä ole mitään väliä. Olen tallentanut mieleeni aivan kummallisia asioita, miksi muistan jotain tuollaista enkä oikeasti tärkeitä asioita?


Taidan vaikuttaa toisinaan todella itsekkäältä ja itsekeskeiseltä, en kuitenkaan ole, oikeasti. Välitän muista ihmisistä niin hurjasti, että se toisinaan pelottaa. Välittäminen on vaarallista ja siinä on todella suuri riski satuttaa itsensä, pelottavan suuri. Siltikin, saattaa se olla sen arvoista jos toinenkin välittää. Kuitenkaan mikään ei ole ikuista tai varmaa missään määrin, ei yhtään mikään..
Voisi olla parempi, että erakoituisin lopullisesti. En tahdo satuttaa muita.

huomenna viimeiset pääsykokeet, hui.

This is a fucked up town and it's freakin' me out.

Kuinka voi tuntua samaan aikaan siltä, että aika juoksisi karkuun aivan liian nopeasti, mutta kuitenkin polkee paikallaan? Eihän se voi olla mahdollista, kaikki ei voi paeta ja pysähtyä yhtä aikaa.

Jälleen kerran lisää punaisia merkintöjä wilmaan ja kirjautuessani tervehtii teksti "Sinulla on 5 poissaolomerkintää, jotka täytyy selvittää". Viime jaksossa poissaoloja oli alle 10h, kuitenkin, näin sopivasti peruskoulun viimeiseen jaksoon ne kyllä ylittyvät, nyt jo siellä komeilee 19h ja lukumäärä kyllä kasvaa. Huomenna käyn kolmen tunnin ajan vierailemassa siellä inhottavassa rakennuksessa, mutta keskiviikkona saan nukkua. Jos olisin oikeasti reipas ja tunnollinen oppilas, niin menisin toki kouluun, sillä ehtisin aivan hyvin. En kuitenkaan jaksa, parempi nukkua kymmeneen ja sitten olla iltapäivällä pirteämpänä pääsykokeissa joissa joutuu kuitenkin istumaan lähes kolme tuntia. En käsitä kuinka tänään pääsykokeiden jälkeen olin hurjan väsynyt, jo englannin luetunymmärtämisessä meinasin nukahtaa moneen otteeseen. Tuntuu, että ainakaan tuolta koulusta minua ei välttämättä löydetä ensi syksynä, kokeet olivat vaikeat vaikka matematiikka menikin paremmin kuin torstaina.
Nyt toivon todella osaavani keskiviikkona, minun on pakko päästä siihen kouluun, pakko.

Vappu oli surkea, ei mitään muuta muistamisen arvoista kuin hillitön kylmyys. Lauantai-iltana kävellessäni ravintolasta kotiin tärisin kylmästä, nahkatakki ei tosiaankaan lämmitä. Sunnuntaina herätys oli seitsemän tunnin yöunien jälkeen aikaisin aamulla ja suunnistimme piknikille. Kaivopuistossa oli aivan liian kylmä ja kolmen tunnin jälkeen palasimme kotiin. Loppuilta kului kotona istuessa, mikä tavallaan oli ehkä hyväkin, emme menneet pizzeriaan. Kuitenkin, olisi ollut kiva tehdä edes jotain..

Mennyttä on kuitenkin turha murehtia, vappu oli ja meni and that's it.

En voi olla hämmästelemättä kaiken monimutkaisuutta. Ehkeivät asiat ole monimutkaisia, mutta jos ne liittyvät millään tapaa minuun, niistä varmasti tulee monimutkaisia. Ajattelen aivan liikaa, vaan toisinaan kyllä täysin liian vähän. Miksei voisi löytyä kultaista keskitietä? Se pitäisi löytää niin hurjan monen asian suhteen, mutta kuinka?

Tarvitsen muutosta niin kipeästi, nämä samat ihmiset tukahduttavat päivä päivältä enemmän. Haluan herätä aamulla odottaen jotain innoissani, en kauhuissani. Toivon lukiossa asioiden muuttuvan, kumpa voisin olla parempi ihminen siellä. Nykyisellään en vain yksinkertaisesti kelpaa kenellekään vaikka kuinka yritänkin nähdä itsessäni hyviä puolia. Niiden löytäminen tuntuu mahdottomalta, enhän minä ole mitään, en yhtään mitään. Olen pelkkä olento jota kaikki vihaavat, olen outo ja itsekeskeinen kusipää. Enhän, enhän ole. Toisten mielipiteet eivät toisaalta enää merkitse mitään. Ei minua kiinnosta kuulla jonkun luokkalaisemme negatiivista mielipidettä minusta, kun he eivät tiedä yhtään mitään. On kummallista kuinka helposti ihmiset väittävät ja kertovat toisista asioita tietämättä pienintäkään murua totuudesta.

Huomenna lääkäriin.. En halua, en pysty, en kestä.

Pelkään aivan hurjan kovasti.

Haluaisin jättää sen väliin.