tie helvettiin on päällystetty juhlapuheilla.

Näin unta hänestä, mutta tajusin aamulla hänen muistuttaneen sinua ja sitten ärsytti entistä enemmän. Haluaisin päästää irti turhista toiveista, en vain tiedä kuinka ja toisaalta maalari sanoi ettei oikeastaan kannata. Monet sanovat ettei minun kannata menettää toivoa G:n suhteen enkä menetäkään, en vain halua tehdä tai yrittää mitään, sillä jos hän tapailee jotakuta niin annan olla. En halua olla sellainen, joka ei ymmärrä kuinka ei on ei. Kyllä minä ymmärrän. Seuraan tilannetta ja käyttäydymme yhä samalla tavalla kuin aiemmin, joten kaikki lienee hyvin?

Paino oli torstaina vähemmän kuin aikoihin, vähemmän kuin vaihdosta palatessani, mutta söin vähän liikaa ja nyt turvottaa. Seisoin eilen kaatosateessa viisi tuntia ja yritin epätoivoisesti herätä henkiin kahvin voimalla, aika säälittävästi epäonnistuen. Katsoin dokumentin äideistä, jotka laittoivat hoikat lapsensa laihdutuskuurille ja se oli aika oksettavaa. En olisi halunnut katsoa sitä loppuun, mutta toisaalta halusin nähdä kuinka kaikki päättyy. Haluaisin osata olla niin kuin pitää, en ymmärrä minkä helvetin takia söin perjantaina ja lauantaina niin paljon, minä pilasin kaiken jälleen kerran.

Vappu on aivan pian enkä ole edes siedettävän näköinen. Näen ihmisiä, jotka olen nähnyt viimeeksi lakkiaisissani — salaa haluaisin heidän kommentoivan ulkonäköäni, sillä olen kuitenkin -10kg siitä kun viimeeksi näimme. Pelkään vapun ruokia, en haluaisi päätyä syömään liikaa, mutta toisaalta alkoholi edellyttää syömistä. En halua olla se tyttö jonka lakki on valkoisempi kuin seurueen muilla jäsenillä ja kasvojen väri lähenee lakin väriä.

En ole tajunnut ajan kulua ja huomenna on viikko paluuseen. En ole lukenut juuri ollenkaan enkä todellakaan kirjoittanut niitä kahtatuhatta sanaa, joiden palautuspäivään on viikko ja kaksi päivää. Jätän kaiken aina liian lähelle deadlinea ja kärsin, en koskaan opi. Tulevaisuus vähän pelottaa ja ahdistaa. Haluaisin toukokuussa uskaltaa käyttää mustaa pitsimekkoa, jota käytin viisi kiloa pienempänä neljä vuotta sitten. Olen epäonnistunut, mutta huonomminkin kai voisi olla?

Joku kuiskasi mulle "lähde" äänet päässä huutavat "mene jo, ennen kuin näät jokaisen uponneen".

Olen ollut kuukauden kipeä, mutta onneksi sain viimein diagnoosin eilen ja antibioottikuuri ei edes virallisesti estä viinin juomista. Suomen terveydenhoito on oikeasti aika hyvää, vaikka akuuttiajan saaminen onkin hieman hankalaa ja edellyttää kuun ja tähtien oikeaa asentoa ja ties mitä. En oikeasti pidä lääkärillä käymisestä ollenkaan, mutta nyt kun Englannin ensiavussa oli mukava lääkäri ja Suomen lääkäri oli todella miellyttävä, opin ehkä hitaasti yli lääkärikammostani. Onko se jonkinlainen merkki aikuistumisesta? Toivon vain hyvän tuurin jatkuvan lääkärien kanssa, kumpa oppisin viimein ymmärtämään etteivät lääkärit oikeasti tee mitään muuta kuin työtään ja he eivät ole tahallaan ilkeitä. Kaikki on tulkinnanvaraista.

Katsoin eilen Salattuja Elämiä ja itkin, huoh. Toisaalta itkeminen on ehkä ihan luonnollista, sanoinhan samaa ystävälleni viikko sitten kun istuimme hämyisellä kujalla Lontoon keskustassa. Kyky näyttää tunteita on hyvä ja täysin inhimillistä, en vain haluaisi näyttäytyä inhimillisenä. Minun pitäisi olla vahva ja ihmistunteiden yläpuolella. ...niinkö? Onko se oikeasti muka niin?

Pohdin yöllä sitä miksi oikein lähdin opiskelemaan toiseen maahan — halusinko paeta vai oikeasti vain mennä koska "miksi ei"? Ehkä hieman molempia, mutta nyt tiedän olevani parempi ihminen sen tähden. Olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja jokainen joka minut tuntee, tietää sen olevan aika iso askel. Olen oppinut sanomaan "anteeksi, minä en jaksa" ja "anteeksi, minulla on tänään huono päivä ja aion maata sängyssä koska en kykene elämään". Olen kertonut ihmisille kun seinät ovat kaatuneet päälle ja olen kertonut etten ole kunnossa. Tilanteissa missä aiemmin olisin hymyillyt kaiken pois, olen oppinut olemaan tarpeeksi haavoittuvainen, että lähellä olevat ihmiset ymmärtävät minunkin olevan vain ihminen ja toisinaan kokevan helvetillisiä vaikeuksia ihan normaaleista ihmistoiminnoista. Olen saanut kuulla ihmisiltä kehuja luonteestani ja taidoistani, mutta myös ulkonäöstäni. Muistan ehkä ikuisesti sen kun eräänä iltana koin olevani jumalattoman valtava ja kysyin suoraan kämppikseltäni "does this skirt make me look humongous?" ja hän kehui vyötäröäni. Olen myös mennyt epämukavuusalueelleni, lähtenyt ulos vaikka haluaisin vain itkeä nurkassa. Toisinaan se on kannattanut, toisinaan ei. Joka tapauksessa olen tehnyt valintoja joita vanha Bubble ei olisi ikimaailmassa tehnyt. En olisi nuorempana käyttänyt korkeavyötäröistä hametta, joka oikeasti näyttää kaiken vyötäröltä. En olisi tehnyt sitä edes silloin kun olin viisikymmentäviisi kiloa itseinhoa.

Olen laihtunut, en paljoa, mutta kai 10kg jotain on? Haluaisin laihtua vielä vähän, mutta vain siksi että olisi mukava olla alle tiettyjen lukujen. Tärkeämpää on kuitenkin oppia kestämään omaa itseään ja olla armollisempi. Olen ymmärtänyt etten voi ikuisesti taistella kaikkea vastaan, jossain vaiheessa minun on opittava elämään kaiken tämän kanssa tai en selviä. Minulla on liikaa unelmia jotta voisin vain luovuttaa. Haluan tehdä niitä isoja ja hyviä asioita ihmiskunnan hyväksi, mistä G puhui sinä yönä kun avauduin kaikesta ja kerroin masennuksesta ja syömisongelmista. Olen yliopistolla oppinut itsestäni enemmän kuin olisin koskaan uskonut, menin oppimaan psykologiasta, mutta opin siinä sivussa itsestäni ja siitä, kuinka minun on opittava elämään itseni kanssa.

Kun teinitytön elämää on jäljellä muutamaa päivää päälle kuukausi, on pakko miettiä mistä tulee ja mihin on menossa. Kämppikset puhuivat siitä kuinka kaksikymmentäviisivuotiailla pitäisi olla elämän suunta hallussa — miksi helvetissä? En usko pystyväni sellaiseen, mutta toki aina voi toivoa.

Voin paremmin kuin pitkään aikaan ja mikä tärkeintä, opin elämään itseni kanssa. En ole terve, mutta minun on vain opittava elämään, olen käyttänyt liian paljon aikaa itseinhoon ja tuskailuun. En ehkä ikinä ole terve ja täydellinen, mutta näen niin monen voivan paremmin kuin neljä vuotta sitten. Kyllä minullakin voi olla parempi olo, en ole menetetty tapaus. En edes silloin kun itken kolmelta yöllä haluavani kuolla. Se on vain elämää, ei sen vakavampaa.

Kevät tulee ja se hymyilyttää ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hymyilen ilosta, en siksi, että talvi väistyy ja aurinko antaa voimaa nousta sängystä. Hymyilen, koska jaksan elää.

it takes one to know one, kid, I think you've got it bad.

Liian paljon hyvää ja yksikin paha asia rikkoo kaiken.
Parasta on ehkä se, että aiheutin tämän taas itse, millä muullakaan kuin ajattelemalla.

Makasin koko keskiviikon sängyssä kykenemättä tekemään mitään muuta kuin ajattelemaan sitä kuinka epäonnistunut ihminen olen. Viime yönä otin melatoniinin nukahtaakseni ennen kuin kello on kaksi tai kolme aamuyöllä — nukahdin ennen puoltayötä ja heräsin viisi kertaa koko yön aikana. Aamulla heräsin ennen yhdeksää enkä enää saanut unta. En kuitenkaan pystynyt nousemaan sängystä, koska kehoni tuntui lyijyltä enkä pystynyt liikkumaan.

Haluaisin vain olla kunnossa ja nukkua kunnolla ja elää ilman halua kuolla. Haluaisin pystyä toimimaan kuin normaali ihminen, ilman jatkuvia ajatuksia siitä kuinka kauhea ihminen olen. En oikeasti halua pestä käsiäni 5-10 minuutin välein mutta pesen kuitenkin. Ei se kuitenkaan ole oikea ongelma, vaikka käteni ovatkin hetkittäin haavoilla johtuen ihon kuivumisesta. En vain jaksaisi enää, muttei minulla ole mahdollisuutta kuin jatkaa. En voi kuin nousta aamuisin, mennä luennoille, kirjoittaa muistiinpanoja ja esittää olevani normaali ihminen.

Kaikki on oikeasti hyvin, mielenterveyteni vain rakoilee enkä tiedä miten helvetissä jaksan elää, muttei minulla ole muita mahdollisuuksia. Minun on pakko jatkaa vaikken jaksaisi. En voi luovuttaa (enkä ehkä edes halua), turha minun on mennä puhumaan kenellekään mistään kun lukukautta on jäljellä enää kolme viikkoa. Olen vain aivan kauhean väsynyt kantamaan tämän kaiken yksin, mutta on pakko kun en voi muuta. I'm just a ball of problems but that is how it is.

i don't like walking around this old and empty house (hold my hand I'll walk with you my dear).

Kirjoitin pari viikkoa sitten postauksen mutta sitten olin liian väsynyt enkä jaksanut julkaista. Sinä päivänä makasin kaksi tuntia peiton alla kun en enää pystynyt edes pitelemään kännykkää kädessä ja jaksamattomuuden hyökyaalto vain vyöryi ylitseni. Tuntui kuin kehoni olisi päättänyt "haista vittu Bubble, sinä et tee enää mitään, et ainakaan käy suihkussa tai syö päivällistä". Suihkussa käyminen (sitten lopulta) tuntui maratonin juoksemiselta ja raahauduttuani keittiöön en voinut syödä koska kämppis oli tyttöystävänsä kanssa romanttisella illallisella.

Olen taas joutunut pohtimaan elämää ja mitä se oikein on, se on aika pelottavaa. Olen käynyt ulkona kivojen ihmisten kanssa ja juossut ahdistusta karkuun vessaan. Lähdin viime kerralla parin tunnin jälkeen ja G:n kysyessä olenko kunnossa, sanoin vain hymyillen "ei" ja hän ilmoitti saman tien saattavansa minut kotiin. Kotimatkaa oli taas se noin viisi minuuttia, mutta olen kiitollinen siitä että G saattoi minut kotiin. Hävettää etten pystynyt pitämään itseäni enemmän kasassa — päädyin hyperventiloimaan huoneessani ja juoksin ulos läheisen parkkihallin nurkkaan istumaan. Olisin oikeasti ehkä voinut antaa molemmat käteni jos en olisi joutunut olemaan yksin ja näin jälkeenpäin ajatellen hävettää. Minun pitäisi pystyä parempaan. Päädyin tilaamaan pizzaa ja vaikka se tuntui hillittömältä ahmimiselta, päädyin syömään ~1600kcal koko päivän aikana. Loppujen lopuksi se ei ole kauhean paljoa siihen nähden miten kauhealta minusta tuntui tai mitä olen joskus syönyt. Lauantaiaamuna heräsin ja toivoin etten olisi herännyt.

Tuntuu niin pahalta, että yhä edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen päädyin tähän. En ole yhtään sen parempi tai paremmassa kunnossa, fyysisesti ehkä, sillä painoni ei ole normaalin alarajoilla enkä oksenna edes viikoittain. En viiltele, en halua kuolla ihan päivittäin ja useimmiten pystyn nousemaan sängystä. Olen siis kunnossa? Ei, en oikeasti ole. Olen jossain aivan helvetin rasittavassa välitilassa jossa käyn vaa'alla joka aamu ja kirjaan orjallisesti ylös kaiken mitä syön. En uskalla syödä ihmisten seurassa kuin kerran päivässä ja pelkään virheiden tekemistä aivan jumalattoman paljon.

En ole ikinä tajunnut sitä kuinka paljon pelkään virheitä. Uskallan pitää puheita ihmisten edessä ja rakastan esitelmien pitämistä, en pelkää isoille ryhmille puhumista oikeastaan juurikaan. Pelkään kuitenkin kirjoittamieni tekstien näyttämistä muille aivan jumalattoman paljon — jos kirjoitan esseen, en pysty antamaan sitä kenellekään oikoluettavaksi vaikka ilmeisesti pitäisi. Nyt pitäisi lomaviikon jälkeen viedä viime semesterin työt feedback -papereineen sinne ja pareissa/ryhmissä pitäisi läpikäydä niitä. Ennemmin olen poissa personal tutor -tapaamisesta kuin teen tuon tehtävän. Olen miettinyt pitäisikö kirjoittaa tutorille sähköpostia ja sanoa että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, en pysty/halua/voi tehdä tuota tehtävää. Tässäkin tilanteessa ehkä auttaisi se, että olisin heti syksyllä tehnyt asioille jotain ja vaikka kertonut tutorilleni etten ole ihan okei? Huoh.

Öisin pysähdyn miettimään ja pelästyn kun tajuan tämän todennäköisesti olevan loppuelämäni — en minä halua elää näin, en oikeasti halua. Haluaisin pystyä nousemaan sängystä ilman tappelua pääni kanssa. Haluaisin nukahtaa ajattelematta sitä kuinka minun oikeasti olisi parempi olla kuollut. En minä halua kuolla, se vaan tuntuu hetkittäin paremmalta ajatukselta kuin elämisen yrittäminen jos elämä on tätä. Hävettää olla tällainen, pitäisi pystyä parempaan mutten vain pysty. Kykenen juuri ja juuri toimimaan kuin laiska ihminen, mutta se ei oikein riitä. Pitäisi toimia, mutta millä ihmeen energialla kun käytän kaiken ylimääräisen energian miettien sitä minkälaista olisikaan olla kuollut?

Pelottaa niin kauhean paljon että tämä on loppuelämäni enkä pääse tästä ikinä eroon. Entä jos koko loppuikäni arvotan itseni puhtaasti numeroiden kautta ja en koskaan pysty päästämään irti salaisesta halusta kuolla? Perfektionismi sattuu nykyään enemmän kuin se on koskaan aikaisemmin sattunut*. Ah-dis-taa niin paljon kun luennoitsijat puhuvat siitä ettei saa procrastinate minkään kanssa ja pitäisi tehdä sitä, tätä, ja tuota. Ah-dis-taa.

Ehkä vain yritän muistaa sen kun G sanoi, että olen todella epäitsekäs ihminen ja pitää kiinni siitä miten puhuin tästä kaikesta silloin yhtenä yönä. Vaikka meinasinkin itkeä.

(jossain syvällä sisällä haluaisin olla kolme päivää syömättä 

so that i could be lovely, kuinka kliseistä ja säälittävää?!)

*(jos nyt ei lasketa sitä että kai kaikki tämä silloin joskus lähti halusta olla täydellinen ja sain jotain rytmihäiriöiden kaltaisia silloin aikanaan ja olin viikon syömättä koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Voi hel-vet-ti, miksen hoitanut itseäni kuntoon silloin joskus kun aika moni ihminen käski hankkimaan apua?!)

just because it burns doesn't mean you're gonna die.

On niin helvetin paha olla kun kognitiivinen dissonanssi lyö päähän.

"Kiitos että jaksoit kantaa minut kaiken sen läpi"

"Ei sinusta ole mihinkään!"

"Anna anteeksi että kohtelin sinua niin kaltoin"

"Mikä tuokin tuossa on?!"

"Kiitos ettet pettänyt edes silloin kun tuntui että kuolen"

"Miksi koskaan ajattelin olevani minkään arvoinen, EN OLE!"

"Kiitos että jaksoit vaikka taistelin sinua vastaan"

"Tällä ei ole mitään väliä, millään ei ole."

"Anna anteeksi etten ole pystynyt kohtelemaan sinua niin kuin olisi pitänyt. Kiitos, että olet kantanut minut näin pitkälle etkä pettänyt silloin kerran Narinkkatorilla kun olin varma että kuolen sydämen tehdessä jotain aivan omaansa. Kiitos ettet pettänyt vaikka söin 20 kofeiinitablettia valvoakseni koko yön. Kiitos että kannoit minut sen ajan yli kun en syönyt mitään lähes kahteensataan tuntiin. Kiitos että huolimatta kaikesta kaltoinkohtelusta olet antanut minulle mahdollisuuden liikkua. Kiitos ettet pettänyt kun tärisin vessan lattialla oksennettuani kuudennen kerran putkeen. Kiitos että olet antanut minulle mahdollisuuden vaikken ole ollut hyvä kumppani."

Olen niin pahoillani kehoani kohtaan, olen kohdellut sitä niin huonosti. Vaikken koskaan ole ollut vakavasti alipainoinen, olen ollut itseäni kohtaan aivan kauhea ja häpeän sitä. Haluaisin pystyä olemaan se joka ruokkii kehoaan sen sijaan että häpeää kaikkea mitä on. En vain osaa enkä uskalla päästää irti. Pelottaa niin paljon ettei elämä ilman tätä olisi yhtään parempaa, tuttu helvetti on helpompi kuin tuntematon paratiisi, sanoi joku neljä vuotta sitten.

Työhakemuksissa puhun siitä kuinka tykkään itseni haastamisesta ja mukavuusalueen ulkopuolelle liikkumisesta. Onhan se totta, mutta miksen pysty soveltamaan samaa oikeaan elämään? Siihen elämään, jossa laiminlyön kehoani joka ikinen päivä. Joka päivä päätän etten syö enempää kuin x määrän. Joka päivä hiljennän nälän teellä, kahvilla ja vedellä. Joka päivä nousen vaa'alle ja rukoilen pienempiä numeroita (newsflash: ne ovat olleet samat maanantaista asti). Miksen vain voisi päättää "nyt riittää" ja oikeasti toimia kehoni parhaaksi. Ehei, en ole painoni puolesta mitenkään okei, mutta kai sekin jotain kertoo kehosta jos se yhä toimii (ainakin jotenkin) sen jälkeen kun olen kiduttanut sitä kuusi vuotta? Olen itsepäinen, mutta niin taitaa olla kehonikin? Sillä on ollut monta mahdollisuutta luovuttaa vaan jostain syystä on jatkanut? Ovatko keho ja mieli kuitenkaan niin irrallaan kuin dualismin kannattajat uskovat? 

Yliopistollamme järjestetään "body gossip" -tapahtuma ja katsoessani tapahtumasivua olen oikeasti vähän surullinen. En minä pysty sanomaan omasta kehostani mitään hyvää, paitsi ehkä sen ettei se ole luovuttanut kanssani. En ikinä pystyisi osallistumaan mihinkään, missä pitäisi puhua body positivitystä — se olisi niin tekopyhää. Suututtaa ja inhottaa tämä oma saamattomuuteni, täytän tänä vuonna pyöreitä enkä ole enää teini ja se pelottaa kauheasti. Mitä olen saanut aikaan elämässäni? Noooh, olen halunnut kuolla kohta yhdeksän vuotta enkä ole vieläkään edes yrittänyt tappaa itseäni. Saan jälleen paniikkikohtauksia ja pelkään tuntemattomia sosiaalisia tilanteita tarpeeksi toivoakseni kuolemaa kun tajuan tilanteen olevan nolo millään tapaa. Olen yhä itsevarma, mutta samalla niin paljon epävarmempi kuin ikinä aikaisemmin. Tuntuu vähän siltä että olen vain kulkenut taaksepäin jos mihinkään ja sekin ahdistaa.

Jotenkin tuntuu että pitäisi ehkä vaan lopettaa kaikki ja kuolla, ei tämä tästä mihinkään muutu kuitenkaan ja en ikinä opi käymään ulkona kun juoksen aina karkuun ahdistuessani. En varsinaisesti halua kuolla, en vain näe pointtia elämisessä jos se on näin typerää omalta osaltani ja toisaalta ehkä vanhemmat ovat ainoat jotka kaipaisivat. Vaikka G taisi viikko sitten sanoa välittävänsä se ei kuitenkaan tarkoita ehkä mitään oikeaa. Tällä hetkellä ehkä elän vähän surullisesti sille, että tapaan niitä yksiä kivoja ihmisiä kerran viikossa. Vaikka illan aikana pelästyn jotain ja ilmoitan lähteväni kotiin ja G kysyy olenko kunnossa ja saattaa kotiin. Hävettää, en minä halua olla näin heikko. Miksi sanoin mitään viikko sitten? Ilman sitä en olisi saanut maanantaina viestiä "oletko kunnossa?? mihin menit?" kun karkasin vessaan tuijottamaan seinää.

Tuntuu ettei kukaan välitä mutta samalla pelkään, että ehkä joku välittää kuitenkin. Nauran ja sanon kaiken olevan aina hyvin (paitsi ehkä humalassa G:lle) ja sitten kaikki on hyvin. En oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, kai hankkia apua mutta sekin pelottaa ja entä jos siitä ei tulisikaan mitään eikä se olisi sen arvoista?

...tosin, jos elämä ei tällaisenaan ole mielestäni oikein elämisen arvoista niin mitenköhän ihmeessä avun hankkiminen voisi tehdä tästä pahempaa? En vain uskalla tehdä sitä enää yksin kun pelkään kaikkea muutenkin vähän liikaa ja täällä ei oikeasti ole ystäviä kun en osaa niidenkään hankkimista.