Eilinen oli yllättävän mukava; viiniä, siideriä, salaattia ja hyvää seuraa.
Puhuimme asioista, nauroimme ja huusimme. Raivosimme harrastuksemme vaatimuksista ja siitä, kuinka ihmiset vaativat kaiken mutteivät tyydy siihenkään vaan silloin yrität liikaa.
Saatoin kirjoittaa yhdeltä yöllä sähköpostin kielellä, jota en oikeasti koe puhuvani kovin hyvin.
On hieman ikävää katsoa kun kaikki tutut painavat lakkeja päähän. Toki hienoa heille, mutta haluaisin itsekin viimein lakin. Toivottavasti elokuussa...
En olisi ikinä uskonut olevani näin pitkällä. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minun oikeasti olevan done lukion kanssa tässä vaiheessa, olisin nauranut. Ihme kyllä tässä kuitenkin ollaan, enkä oikeastaan valita. Vaikken vieläkään oikeasti usko aivan kaikkeen, tiedän jollain tapaa asioiden järjestyvän. Varasin majoituksen koululle ja nyt vain odotan kesäkuun ajan vastausta sieltä ja toivon pääseväni läpi kirjoituksista. Voi olla, että saan pian ostaa yhdensuuntaisen lentolipun.
-200g.
jokainen sana suututtaa enemmän kuin edeltäjänsä ja haluaisin vain heittää kaiken puoliavonaisesta ikkunasta pihalle ja itkeä sen jälkeen tyhmyyttäni. mielelläni myös käpertyisin huoneen nurkaan rinkan taakse piiloon ja leikkisin pehmonallen olevan tarpeeksi suuri, että se voisi piilottaa minut. en halua koskea caps lockiin enkä osaa enää käyttää välimerkkejä oikein ilman hirveää vihaa. yritin olla rauhallinen ja ihan okei kaikesta, muttei se vain mene niin.
laulussa puhuttiin siitä, kuinka kesä on kaikilla ja muistin ne kalliot missä istuimme useammin kuin kerran puolenyön jälkeen yksillä ja itkin ilosta.
olisi kiva jos oikeat asiat merkitsisivät niin kuin niiden kuuluu, muttei se oikein taida mennä niin. toisaalta ei kai kukaan voi määrittää absoluuttista rajaa oikealle ja väärälle kaikkeen, ei edes kuolemalle, kuten esseessä puhuin (voi olla että kirjoitin oikeasti koulutekstissä depersonalisaatiosta ja derealisaatiosta parempien sanojen puutteessa).
haluaisin aivan kamalan paljon pakata rinkan ja ottaa seuraavan lennon kauas pois, sinne missä olisi lämmin ja meri on ainoa horisontissa näkyvä asia. elämä polkee paikallaan ihan kamalan paljon ja haluaisin muuttua, muuttaa tai tehdä jotain, jolla olisi oikeasti väliä ja joka tekisi asioille jotain.
on jotenkin kauhean levoton ja tyytymätön olo ihan kaikkeen. tekisi mieli huutaa ja kiljua ja kysyä 'mitä vittua?!', mutta sen sijaan lopetan kieliopista välittämisen ja kirjoitan tekotaiteellista paskaa, josta ei ole yhtään mihinkään. eikö tekstissä aina ole osa kirjoittajaa?
miksi ihmiset sanovat olevansa kaikessa aina huonoja ja kukaan ei koskaan tyydy mihinkään eikä mikään ikinä riitä toiselta toiselle? kuinka paljon toinen ihminen voi vaatia toista antamaan, jotta kaikki olisi muka hyvin ja tasapainossa ja mukavaa ja onnellista? miten helvetissä kukaan osaa ikinä olla tyytyväinen maailmaan ja elämäänsä kun kaikkialla on niin paljon pahaa ja vaikeaa ja tieto vain lisää tuskaa. haluaisin peruuttaa takaisin ja unohtaa kaiken historiasta oppimani en minä tarvitse tietoa kommunismista ja kollektivismista kaikki sellainen saa ajattelemaan liikaa ja sitten taas ahdistaa.
pitäisi taas täyttää kalenteri asioilla, jotka eivät ole oikeasti elämää suurempia, mutta pitäisivät minut kiireisenä niin, että voisin kaatua iltaisin sänkyyn jotain saavuttaneena. päivästä toiseen ajelehtiminen tekee hulluksi vaikken ole tehnyt sitä edes viikkoa.
jos osaisin kirjoittaa kieliopillisesti oikein ranskaa vaihtaisin blogin kielen siihen ainakin hetkeksi. voisin lakata kynteni kirkkaanvihreiksi, mutta eihän se sovi minulle. ehkä pitäydyn tutussa ja turvallisessa pastellipinkissä ja jatkan samaa rataa kuin aikaisemminkin.
miten helvetissä kirjoitin alle viikko sitten ihan siedettävää ranskaa ja nyt mietin kuinka kirjoitetaan tylsistynyt.
Yritän liikkua eteenpäin ja mielestäni olen onnistunut. Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut minun syövän nälkääni samana päivänä tapaamieni ihmisten seurassa, olisin nauranut. Niin varmaan. Tilanne on kuitenkin hurjan paljon parempi — huolimatta muutamista teksteistä. Fakta on etten oikeasti ole "tilastollinen normaali", mutta elämä on paljon helpompaa kuin se oli kolme vuotta sitten. Normaalini olisi ilmeisesti jollekin helvettiä, mutta siinä päästään jälleen suhteellisuuteen. Ihmiselle, joka on ollut aina onnellinen, itseinho varmasti olisi helvettiä. Toisaalta kuitenkin tiedän mistä se johtuu. Olen analysoinut itseäni eron jälkeen enemmän kuin pitkään aikaan ja ymmärrän paljon paremmin.
Minulla on selviytymismetodini: liiallinen vastuunkanto ja työnteko burnoutiin asti. Menen rajojeni yli ja kukaan ei silti arvosta sitä, jolloin panikoin ja koen ihmisarvoni olemattomaksi. Arvotan itseni numeroina: paino, kynsien pituus, kouluarvosanat, sosiaalisen median tykkäykset ja retweetit, syntymäpäiväonnittelut, oikeat vastaukset, kaverien naurut oikeissa kohdissa. Eivätkö kaikki kuitenkin hae sosiaalista hyväksyntää?
Nykyään osaan kuitenkin nauraa itselleni: olen räpännyt lähes kahdensadan ihmisen edessä vaikken todellakaan osannut kaikkia sanoja. Olen tanssinut saman määrän edessä, enkä edes tanssi. Nauran kaiken uskottavasti pois ja toisinaan oikeasti enkä pelkästään lohduttaakseni muita.
En ole terve, mutta en ole niin sekaisin kuin joskus olin. Yritän yhä miellyttää muita ennen omaa hyvinvointiani, mutta toisaalta me hajosimme juuri siihen. Tai sitten en vain ollut tarpeeksi? Varasin matkan onnellisuuteen ja hän ei vaan enää jaksanut kun yritin löytää itseäni? En edes halua tietää, opin monesta asiasta ja ehkä jopa eniten itsestäni. Eikö seurustelusuhteiden kuulu olla opettavaisia? Nämäkin sanat huokuvat kyseenalaistusta omia taitojani kohtaan, mutta silloin kun uskon itseeni kaikki kaikkoavat ja kysyvät miksi olen niin arrogant?
Sekin toisaalta vain vahvistaa hyväksynnän hakemista: en tee tiettyjä asioita kun pelkään muiden tuomitsevan ja pelästyn kun joku tuomitsee. Ei tässä kai oikein voi voittaa? Haluaisin täyttää tämän onnellisuudella ja hyvällä, mutta toisaalta kirjoittaminen on hurjan terapeuttista. En osaa enää kirjoittaa paperista päiväkirjaa ja salasanojen takana se ei tyhjennä kaikkea vaikka siellä osaankin sanoa suoraan mikä vituttaa.
Miten pitää suhtautua kun viisi vuotta vanhemmat ihmiset haukkuvat lapselliseksi? Eivätkä uskalla edes itse olla yhteydessä asian tiimoilta vaan laittavat jonkun toisen puhemieheksi?
Hauskinta tässä kaikessa on kai se, että viimeksi tänään äitini totesi minun olevan "itsekäs ja ajattelematon". Äänestämäni henkilö sentään pääsi parlamenttiin — säälittävä lohtu äskeisen pelin ja kaiken muun jälkeen, mutta kaikesta aina pitää löytää jotain hyvää? Onhan minulla sentään viskikola vaikka kello on aivan liikaa ja kunnollisen tyttären pitäisi jo nukkua? Sanon ilmeisesti aina kaikkeen vastaan eikä minun kanssani voi järkeillä, kai siinä on jotain perää jos kyseessä on useampi ihminen, jotka sen ovat sanoneet.
Todennäköisesti joskus tulevaisuudessa kaikki loppuu täydellisyyden tavoitteluun, mutta on sitä huonompiakin tapoja loppua. Kunhan vain saan vaiteltyä tohtoriksi ennen loppua ja täytettyä bucket listini kaikki kohdat ennen sitä, kaikki on hyvin. Jossain määrin on todella hassua, että samat ihmiset käskevät etsiä itseään ja sitten ilmoittavat etteivät tule toimeen kanssani kun yritän olla jotain muuta kuin se kaikkeen suostuva ja alistuva. Toisaalta samanaikaisesti ne ihmiset osaavat sanoa oikeita sanoja.
Elämä on aika kummallista, mutta viskikolanhuuruisten lasien läpi yötaivas ja hiljainen nelikaistainen tie on kaunis.
Rakastan Pariisin Kevättä.
Vahingossa ehkä oksensin eräänä iltana, ei niin oikeasti pitänyt käydä, mutta hups?
Lukion loppuminen ahdistaa, pelkään etten ollut tarpeeksi hyvä ja sitten en valmistukaan enkä kelpaa kenellekään. Ei kukaan voi ajatella kaltaistani epäonnistujaa millään tapaa hyvänä. En ole tehnyt mitään oikeasti hyvin, teen aina kaiken vain väärin ja ketään ei oikeasti kiinnosta.
Haluaisin olla tarpeeksi ja riittävä kaikille, mutta sen sijaan katson lentolippuja syksylle tapaamiseen, joka ei ole vielä varma. Tiedän, että pitäisi varmaan etsiä lentoja mahdollista yliopistoa varten, mutta majoitusten DL on kuun lopussa enkä ole saanut mitään tunnuksia mihinkään? Eikä sitä edes tiedä valmistunko, voi olla, että palaan heinäkuussa kertomaan epäonnistumisestani ja haluan kuolla. Leikin tietäväni mitä tehdä jos kaikki menee pieleen, mutta oikeasti olen hukassa. Jos asiat eivät onnistu, olen aivan helvetin hukassa ja pelkään tekeväni jotain todella typerää. Vahingossa.
Haluaisin rentoutua kirjoitusten loppumisen myötä, mutten vain voi. Ei ole mitään takeita valmistumisesta, eikä edes tulevaisuudesta ja alan hetki hetkeltä toivoa loppua. Se olisi helpompaa. Oikeasti haluan pois ehkä siksi, ettei minulla ikinä oikeasti ollut mitään ongelmaa, vaikka olenkin halunnut kuolla viimeiset seitsemän vuotta. Ei se kuitenkaan ole ongelma, sillä en ole koskaan yrittänyt tappaa itseäni enkä muutenkaan ole vaaraksi. Olen säälittävä paska, joka luulee hetkittäin olevansa jotain vaikkei todellisuudessa ole yhtään mitään.
Niin kliseistä kuin se onkin, saatoin itkeä hieman kun tajusin koulun olevan ohi. Toisaalta, ei näistä kolmesta vuodesta varsinaisesti voi kiitollinen olla. Siitä huolimatta olen kiitollinen kun kaikki on nyt ohi (jos pääsen kaikesta läpi).
Tuntuu todella kummalliselta kun yhtäkkiä ei tarvitsekaan miettiä deadlineja. Saisin lukea kirjoja ihan vain koska haluaisin, mutta tekemättömyys tuntuu kuitenkin aika väärältä. Pitäisi oikeasti vain rentoutua, mutta en oikeastaan enää osaa vain olla tuntematta siitä pahaa oloa. Onneksi kesä on nurkan takana ja kesän jälkeen pääsen palaamaan kotiin.
Join eilen juhlan kunniaksi, tänään ehkä ilmaista juotavaa ja huomenna jälleen viiniä. Kyllähän tätä pitää juhlistaa?
