even when all the lights are fading.

Olen ehkä maailman kauhein tyttöystävä.
Ja 'syömishäiriöinen'.

Josko sitä vain kuolisi pois ja olisi onnellinen? Toisaalta taas, mitä oikein on onni ja kuinka sen saavuttaa? Olen viikon ajan syönyt kuin sika, mutta aamulla vaaka näytti -2kg. Ehkä se johtui eilisestä ja kuohuviinistä? En oikein tiedä pitäisikö syödä vaiko olla syömättä ja kukaan ei voi auttaa. En voi puhua hymytytölle, sillä olen muutenkin väärä ja kauhea.
Minkälainen tyttöystävä unohtaa kuukausipäivän?

Unohdin myös palauttaa koulutehtävän, jonka DL oli tänäiltana. Unohdin myös allekirjoittaa erään paperin. Ai joo, unohtui myös yrittää elää oikeasti. Elin tänään kuplivan juoman ja viinin avulla, toimii se kai näinkin?

Pelkään elämää ja kuolema houkuttelee taas aivan liikaa. Jyrkänteen reuna näyttää liian houkuttelevalta enkä oikein tiedä kuinka perääntyä. Hymytytölle ei saa puhua, olen muutenkin liikaa.

mitä yhtään mistään tulee kun kohta täytän vuosia enkä vieläkään ole terve?

i will be the voice when you need someone to talk to.

Todellisuudessa en usko selviytyväni, mutta ehkä vain leikin todellisuuden olevan yksi suuri illuusio?

"On ihmisiä, joilla on ihan oikeasti aivoissa vika ja he eivät pysty nukkumaan. Sitten on näitä masentuneita, joilla ei ole mitään oikeaa ongelmaa." okei.

En itse usko ongelmiin ja toiset eivät auta, eikä heidän kuulukaan. Toisinaan toivoisin ymmärrystä, mutta miksi pyytää jotain, jota ei oikeastaan edes ansaitse? En valinnut tätä, en ihan oikeasti valinnut iltoja, joina itken väsymystä mutten kykene itkultani nukahtamaan. Leikittelin taas ajatuksella avun hakemisesta, mutta toisaalta taas..... pääsisin kuitenkin vain koulupsykologille, eikä siitä ole apua. En kykene sitoutumaan projektiin, jonka tavoitteena olisi saada minut kuntoon. Se ei ole prioriteetti, lähinnä vain yksi monista tehtävistä asioista. Prioriteettejä ovat jotkin aivan muut.

Itkin eräänä iltana hymytytölle, kuinka pelkään alamäen alkavan. Hän lupasi ottaa kiinni. Itkin hämmennyksestä. Miksi kukaan haluaisi minut pelastaa? Olisi hienoa ymmärtää kaiken tarkoitus, mutten yksinkertaisesti osaa.

Jostain kumman syystä kymmenen minuutin puhelu tytön kanssa muuttaa maailman edes hiukan kauniimmaksi.

we are always trying to find a way to get back home.

kun keltainen haamu kertoo pillereiden hinnan olevan 8,50€ en voi vastustaa kiusausta.
ostin vahingossa tahallani ananas strongeja.
onko nyt hyvä mieli?

Tyttö makaa vieressäni enkä voisi olla onnellisempi olemassaolostani. Tunnen olevani elossa, en ole pelkkä kuori vaan sisälläni virtaa veri. Veri, jonka ei kuulu virrata ulos haavoista. Olen elossa eikä se ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Olen läsnä, enkä tarvitse mitään muuta. Kaikki on liian hyvin enkä halua ajatella sitä faktaa, että näitä tunteja seuraa aina viikko yksin. Hän saa minulta tuoksuvan huivin ja paidan, minulle jää vain tyhjä ja kylmä sänky, sekä seinillä kaikuvat yön pimeiden tuntien rakkaudentunnustukset.

"ahdistaa kun ei voi oksentaa."

Enhän minä voi kieltää, mutta kuinka kuuluu toimia toisen väittäessä kaiken olevan okei ja samaan hengenvetoon kertoessa kaikelle syyn? En osaa katsoa vierestä, mutten oikeasti osaa auttaakaan. Ja samalla pelkään hänen haluavan laihtua ja jonain aamuna heräänkin ja hän on pienempi. En halua sitä en osaa en pysty pitäisi vain lopettaa syöminen kokonaan. Keltainen purkki ainakin auttaa — vähän. Voin leikkiä hallitsevani jotain kun kalenterin vaaleat sivut täyttyvät sinisestä ja punaisesta. Vapaa-aikaa ei ole enkä osaa sanoa mihinkään "ei". Kyllä minä hoidan, eihän sitä kukaan muu tekisi.

Kaikki on liikaa ja mietin taas puolitosissani kuolemaa. 
Loppuviikosta olen taas yksin, entä jos....?

i don't want a conversation, i just wanna cry in front of you.

"Sain saikkua ja lääkäri kirjoittaa lähetteen, jolla pääsen nopeammin — toivottavasti", onneksi. Hän uskalsi myös kertoa oksentamisesta, loppu on jossain tuolla eikä kukaan oikeastaan tiedä mitä se tarkoittaa. Päivä kerrallaan ja toisin vaikka kuun taivaalta jos se auttaisi.

Koulu stressaa, mutta harrastuksen aiheuttama stressi syrjäyttää sen ja päädyn järkyttymään kun tajuan etten ole tehnyt mitään. Koordinaattorin kanssa tuleva tapaaminen pelottaa, en ole saanut tehtyä työn eteen mitään. Eihän ole minun vikani etten löydä lähteitä, yritin myös ranskaksi? Koeviikko lähestyy uhkaavaa vauhtia ja ainoa koe, jossa koen osaavani on ranska ja siinäkin säälittävästi. Predicted grade on kuitenkin 6 ja alan miettiä tulevaisuudensuunnitelmiani uudelleen. Ehkä pitäisi vain hakea Pariisiin opiskelemaan? Miten ihmeessä pitäisi osata päättää kaikesta kun nykyisyys on vaikeaa ja sekavaa enkä haluaisi jättää harrastustani? Loppukokeisiin on vuosi ja hiukan pelottaa.

Vaa'alle en uskalla mennä, viimeinen viikko on mennyt aivan päin helvettiä ja en jälleen tiedä kuinka olla syömättä. Pitäisi osata mutten vain osaa, ei se muuten haittaisi, mutta kun mikään ei riitä eikä koskaan ole tarpeeksi. Onneksi on hymytyttö, sillä nykyään osaan jopa nukkua. Olen liian onnellinen valvomaan öitä, onnellisena osaan nukkua ja hetken verran on valoisampaa.

Pitäisikö vain yrittää unohtaa ja siirtyä eteenpäin?

tripped and fell in the glorified dirt.

-100g, säälittävää

"Nothing is real I know this cause 
I made a deal With the devil 
He told me that I was just wasting my time on the moon 
So I flew to the sun 

Lost track of my soul on the run 

Suffering 12 degree burns 

I learned that the sun was no fun"

Aloin pohtia uskaltaisinko joskus kertoa rumia totuuksia tänne, ehkä vielä joskus? Vaiko jo tänään? Ei ketään ehkä oikeasti kiinnosta, mutta olen painanut korkeimmillani 79kg ja alimmillani 56,5kg. Nyt jossain josta ei puhuta. Sitä voi miettiä miksi koskaan lihoin pois alimmasta painostani, en itsekään oikein tiedä. Sain kai hienon idean parantua, eihän siitäkään koskaan mitään tullut. Typerä lapsi, vaikka toisaalta siitä voidaan väitellä mikä nyt on ollut typerin päätökseni, ehkä se oli jo se kun päätin vähentää syömistä?

Aamulla ikkunan vieressä on kylmä ja selkään sattuu. Päivällä on kylmä ja selkään sattuu. Illalla sängyssä on kylmä ja selkään sattuu. Koskaan ei nukuta tarpeeksi, paitsi ehkä iltapäivisin. Ehkä olen taas matkalla kohti oikeaa suuntaa? Voi hyvä luoja, voisin melkein rukoilla sen puolesta, että muistaisin jälleen syömättömyyden taidon. Haluan sitä, haluan sitä ehkä toisiksi eniten hymytytön jälkeen. Pitäisikö vielä uudelleenpriorisoida? Onko tyttö uhka syömättömyydelle, jos heillä joudun syömään karkkia, leipää ja yhteisiä päivällisiä? Jälkimmäisen osalta ei kai, parempi niin kuin se, että söisin omia aikojani. Enkä ole tuudittautunut uskoon siitä, että kelpaan jollekulle, en usko kelpaavani. Väittää tyttö mitä tahansa. En minä voi olla tarpeeksi, tai no, olen liikaa.

Kun vedän vatsaa sisään näytän ehkä pikkuisen pienemmältä kuin aikaisemmin ja mietin jälleen olisivatko ananas strongit sen arvoisia. Ehkä, ehkä eivät? Jos vain joisin liikaa kahvia ja vihreää teetä, eikö se ajaisi saman asian? Ja jos muistaisin olla syömättä liikaa.. Teen kaikesta hurjan paljon vaikeampaa kuin se oikeasti olisi. Pitäisi vain lopettaa syöminen viikoksi ainakin, näin alkuun. Muistan miten onnellinen olin kerran kun olin viikon syömättä. Tosin, sen viikon jälkeen söin heti ensimmäisenä päivänä yli 3000kcal ja itkin hänelle kuinka haluan kuolla. Miksi koskaan aloin syödä karkkia pienempänä, miksen tajunnut minkälaiseen itseinhoon saatan itseni?

Muutama hetki ja olen juridisesti täysi-ikäinen. Saan äänestää, saan ajokortin, pääsen alkoon, pääsen baareihin, pääsen töihin festareille varmemmin ja vaikka mitä. Oikeastaan pelkään sitä, ainakin pikkuisen.