mikä paljon antaa se paljon myös vaatii.

En tiedä miksi kirjoitan, ehkä siksi etten oikein pysty koskaan purkamaan mitään mihinkään. Valmistuin, sain parhaat arvosanat ja tiedekunnalta palkinnon. Pääsin jatko-opiskelemaan. Toimin tutkimusassistenttina. Tutoroin. Tein paljon ja vähän enemmän, itkin hautajaisissa kuten kuuluu, mutta hukutin suruni viiniin. Olen lihonut aivan helvetisti ja se ahdistaa.

Muutan uuteen kaupunkiin, pääsen vuodeksi pois ja uusiin ympyröihin. Haen entistä korkeampiin ja haastavampiin tehtäviin, itken kun en saa stipendiä ja mietin pitäisikö sittenkin vain kuolla pois.

Haluaisin ehkä terapiaa.

Tai sitten voisin vain tehdä entistä enemmän töitä, syödä vähemmän. Ehkä sitten olisin oikeasti hyvä?

Samaan aikaan monet ovat kateellisia ja ihmettelevät miten jaksan.
Helvetti, niin minäkin ihmettelen.

one's just barely getting by.

Ei minulla ole mitään oikeaa syytä tänne kirjoittaa. Kukaan ei lue, eikä minulla ole enää oikeasti ihmisiä joille voi sanoa miltä tuntuu. Se on ehkä ihan okei.

Minulla menee aivan helvetin hyvin.
Helvetin hyvin päin persettä.

Jos katsoisin elämääni ulkopuolelta enkä tietäisi enempää, olisin ehkä kateellinen joistain asioista. Olen etuoikeutettu, olen onnekas, ehkä jollain tasolla myös älykäs. Millään näistä ei kuitenkaan ole vaikutusta siihen kuinka paljon vihaan itseäni. Kaiken tämän jälkeen. Lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Vihaan itseäni.
Vihaan tätä mitä olen.
Häpeän itseäni ja koen ettei minusta ole mihinkään.

Tutut kertovat kuinka minulla ei ole mitään pelättävää kun olen niin älykäs. Osaan niin paljon, olen niin hyvä ja taitava. Oikeasti vain juon liikaa viiniä ja esitän liian hyvin, en minä oikeasti ole yhtään mitään. Pitäisi vähentää juomista, minulla ei vain ole ihmisseuraa ja omaa päätäni en kestä selvinpäin ellei ole paljon töitä. Silloinkin tarvitsen viiniä nukkumiseen. Tai jotain muuta.

Haluaisin olla kaunis tai älykäs, mutta olen vain kauhea sotku, joka esittää olevansa fiksu. Jonain päivänä tutorini tajuaa mikä vitsi olen ja hän antaa minulle potkut. Jonain päivänä kaikki näkevät miten saamaton, typerä, ja täysin toivoton itsekeskeinen paska olen.

Tätäkö koko loppuelämäni on?
Teen asioita, saavutan asioita, ja sitten kuitenkin haluan vain olla kuollut.

Samalla kuitenkin herään joka aamu ennen kahdeksaa ja ulkoisesti pärjään kauhean hyvin.
Hymyilen aina, paitsi silloin kun menen tutorini toimistoon ja sanon että saatan itkeä kohta stressistä, mutta kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Ainahan kaikki on. Minä pärjään aina.

Minut on hyväksytty ainakin yhteen yliopistoon jatko-opiskelemaan. Saatan päästä väittelemään tohtoriksi neljän vuoden sisään. Miten voin edelleen olla näin sekaisin, vaikka syön mielialalääkkeitä jo toista vuotta? 

mä teen mitä vaan et lennän pitkälle.

En oikeasti enää tiedä mistä tai mitä kirjoittaa. Viimeisimmästä tekstistä on niin kauhean kauan aikaa ja se vanha vastavuoroisuus on kadonnut. Haluaisin puhua jonkun kanssa siitä miten paskana olen. En halua kenenkään korjaavan minua, mutta haluaisin kyetä olemaan rehellinen aina välillä.

Pelkään olevani liian typerä.
Pelaan kansallisessa turnauksessa.
Olen tutkimusassistentti kahdelle eri luennoitsijalle.
Minut on hyväksytty tekemään maisteria koko maan 23. parhaassa yliopistossa.

Pelkään jatkuvasti etten tule koskaan olemaan tarpeeksi kenellekään. Ehkä objektiivisesti katseltuna olen ihan siedettävä, mutta itselleni en tule koskaan riittämään. Tulen ikuisesti olemaan liian vähän ja liikaa. Haluaisin vain olla tarpeeksi.

kun kaikki ympärillä muuttuu, enkä tiedä mitä kuuluu.

Minä olen tutkimusassistentti.
Minä olen tilastotieteden tuutori.
Minä johdan, menen, teen, sanon "kyllä".
Minä olen ulkoisesti täydellinen (vaikka ruma).

Kävin treffeillä kahdesti ja se poika maksoi kaiken. En kai halua nähdä häntä enää uudelleen, kämppikseni on sanonut hänestä ikäviä asioita ja jotenkin tuntuu, että mikään ihmissuhteen kaltainenkaan olisi liikaa. Ei me edes tehty muuta kuin juteltu ja halattu kahdesti, se sanoi minne veisi seuraavan kerran mutten tiedä, en taida haluta. Miten torjutaan vai saako vain olla laittamatta viestiä ja antaa sen olla the end?

En enää tiedä mikä olen, mutta meinasin itkeä stressistä useammin kuin kerran viimeisten kahden viikon aikana. Sitten päätin vain tehdä töitä vaikka kello oli yhdeksän illalla, mutten olisi saanut nukuttua kuitenkaan. Lasi viiniä helpotti ja jotenkin tuntui siltä, että kaikki järjestyy jotenkin.

En tiedä miten mistään tulee yhtään mitään, luennoitsijat tuntuvat kehuvan kauheasti; olen kuulemma ohjelmamme one of the most dedicated and hard-working. Siis anteeksi, minä? Minä, joka herään aamulla toisinaan ainoana ajatuksena "olisinpa kuollut"?!

Tänään jokin kummallinen melankolia valtasi eikä hellittänyt, itkin Cheekin All Good Everythingille, niin, "mul on all good everything". Inhottaa, en tiedä mistä tämä kaikki taas tulee, mutta perjantaina tapaan uutta lääkäriä ja pitäisi vaihtaa lääkitys, sillä nykyisestä saan kauheat sivuoireet näin puolen vuoden jälkeen. Eikä tupla-annoskaan oikein enää tunnu auttavan.

Juon kurpitsanmakuista kermalikööriä ja kuuntelen Sannia. Pitäisi ehkä yrittää taas olla jotain oikeaa joskus, mutta oikeastaan kuka jaksaa?

Minulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä loppujen lopuksi elämäni on aivan helvetin hyvää ja olen aivan jumalattoman etuoikeutettu. Miksi sitten nukkumaanmennessä ja herätessä ajattelen vain kuinka haluaisin leikkiä terävillä asioilla — olen yli kaksikymmentä, tällaiset ajatukset piti jättää teini-ikään?

Välil mä mietin millainen sä oot nyt ilman mua.

Tätä ei lue kukaan mttei se haittaa.
Haluaisin kirjoittaa sinulle, haluaisin niin kovasti sinun tietävän että voin oikeasti nykyään kauhean hyvin. Syön lääkkeitä, teen kaikki ne oikeat liikkeet ja minulla menee hyvin. Olen sellainen mitä minusta pitikin tulla, paitsi paljon lihavampi ja rumempi ja ilkeämpi.

Kuitenkin kaikki on hyvin.

En puhu sinulle todennäköisesti enää koskaan ja oikeasti suren sitä, suren sitä kaikilla niillä tunteiden rippeillä mitä minulla on. Olet hieno ihminen ja minua harmittaa että tämä meni kuten meni,  meillä on yhteisiä tuttuja ja heiltä toisinaan kuulen sinusta. En sano minulla olevan ikävä, mutten voi kieltää kaipuutakaan.

Valmistun pian yliopistosta enkä ymmärrä miten helvetissä tässä näin kävi, itse koen yhä olevani maailman aikaansaamattomin ihminen. Jollain ihmeen tavalla tämä kuitenkin tapahtuu.

Haluaisin ostaa pullon kahdenkympin punaviiniä huomiselle.

En ole kunnossa en ole normaali enkä missään nimessä ole okei. En tiedä mikä olen. Haluaisin vain kelvata edes jollekin.

Jos kukaan näkee sosiaalista mediaani ja tietää mitä elämässäni tapahtuu; ulkoisesti olen menestynyt ja saavutan asioita. Sisäisesti haluan edelleen vain kuolla. Hupsista.