Soitetaan silmät kii väsynyttä wonderwallii.

Laitoin tämän hetkeksi salaiseksi, pelkäsin tunnistamista vaikken toisaalta tiedä kuka tänne muka eksyisi? Te jotka tunnette minut ja luette, mutta muuten en oikein tiedä, ei täällä käy juuri kukaan enkä voi syyttää. En kirjoita ja onhan se hyvä, että ihmiset parantuvat tästä paskasta ja siirtyvät eteenpäin.

Joissain määrin kaipaan sitä tukiverkkoa, minkä höyhen antoi silloin viisi vuotta sitten. Olin niin paljon sairaampi ja sovin siihen joukkoon paljon paremmin, mutta nykyään kenelläkään ei ole mitään ongelmia? Kukaan ei ainakaan puhu enää mistään, tuntuu että näistä pitäisi olla kasvanut jo yli. En vain ole.

Aloitin SSRI -lääkityksen viikko sitten.
Lääkäri ei antanut diagnoosia ja kohautti olkiaan omille epäilyilleni ja antoi sertraliinia. Olen oikeasti voinut aika hyvin ja hieman mietityttää olenko elänyt lähes kymmenen vuotta helvettiä kun olisin voinut olla näin hyvin lääkkeiden kanssa? Viikko ei tietenkään kerro mitään, mutta ainakin yritän tehdä tälle jotain? Yritän elää? Joissain määrin haluaisin kertoa sinulle mitä kuuluu, ei sillä että sinua missään määrin kiinnostaisi, mutta teithän itsekin samaa. Et ollut yhteydessä ja sitten taas olit. En kuitenkaan tee sitä, en halua häiritä uutta elämääsi, jossa toivottavasti kaikki on hyvin ja olet pystynyt jättämään kaiken paskan taaksesi. Ansaitset kaikkea hyvää.

Valmistun ensi vuonna yliopistosta ja se aiheuttaa aika valtavaa eksistentiaalista tuskaa. En oikeasti tiedä mitä teen elämälläni, mutta yritän jatkaa opintoja? Hyvällä tuurilla ja kovalla työllä olen viiden vuoden päästä tohtori ja sitten voin seuraavan kerran kriiseillä elämää. Haluaisin niin kovasti olla jotain muuta kuin lihava, ruma, ja kriiseilevä kasa paskaa. Yritän yliopistossa olla parempi kuin viikko sitten, ainakin kanditutkielmani supervisor on ihana ja aivan jumalattoman hyvä. Ehkä tästä tulee jotain?

Paperilla olen niin täydellinen.
Kavereille olen niin täydellinen.
Samalla syön mielialalääkkeitä enkä tiedä mitä teen.

Haluaisin edelleen mennä Pariisiin kuukauden päästä, muttei minulla oikeasti ole varaa.
Vanhemmat saavat tietää lääkityksestä ennemmin tai myöhemmin.
Pelottaa.

kelle täällä pitää maksaa ettei kaikki olis niin paskaa?

En ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään.
Tavallaan se johtuu siitä että tiedän ettei kukaan tätä enää lue, en minäkään lue enää mitään kun kukaan ei kirjoita enää mitään. En ajatellut seitsemän vuotta sitten olevani yhä täällä, mutta näin tässä nyt vaan on käynyt. Syksyllä tulee kahdeksan vuotta täyteen tämän paskan kanssa elämistä, minua hävettää. Olen nähnyt niin monen ihmisen paranevan ja siirtyvän parempiin asioihin elämässä, silti roikun tässä paskassa kiinni kuin viimeistä päivää ja panikoin kun päädyn syömään päivän aikana 1500kcal punaviinipäissäni. Eihän se oikeasti ole edes kauhean paljon, kai? Olen ollut parempi ja paljon pahemmassa kunnossakin, mutta pahinta tässä kaikessa on ehkä se, että tämä jatkuu yhä.

Yleisesti ottaen elämäni on edelleen aivan helvetin hyvää.
Yliopistossa opiskelu sujuu hyvin, saan hyviä arvosanoja ja ihmiset sanovat leikillään vihaavansa minua kun huonoin arvosanani on korkea 2:1 tältä vuodelta. Ehkä osa siinä on totuutta? Vihaisin minäkin itseäni vaikka tietäisinkin vain sen mitä näytän muille tai ehkä juuri siksi. Päällisin puolin voin aivan saatanan hyvin, mitä nyt skippasin tällä viikolla yhden tunnin luennon koska "väsytti ja join 1.5 pulloa punaviiniä edellisenä iltana/yönä". Oikeasti halusin tappaa itseni.

Samanaikaisesti rakastan viiniä ja vihaan sitä.
Jos juon itsekseni kotona, kaikki on aika hyvin ja elämä on ihan okei, ehkä jopa hieman parempaa kuin yleensä. Jos menen seurassa bileisiin päädyn illan päätteeksi ahdistumaan aivan helvetisti ja toivomaan kuolemaa. Sen jälkeen syömään liikaa hiilihydraattipitoista ruokaa, menemään sänkyyn mielessäni ainoastaan yksi ajatus: "kumpa voisin vain kuolla". Joissain määrin pelotan itseänikin sillä, kuinka usein mietin kuolemaa ja lähes rukoilen etten heräisi. Muutamina iltoina olen miettinyt kaikkia omistamiani lääkkeitä ja josko niillä ja vodkalla voisi yrittää tappaa itsensä, mutta tiedän ettei siitä oikeasti tulisi yhtään mitään. En myöskään voisi tehdä sitä kämppiksilleni, en haluaisi kenenkään näkevän minua siinä kunnossa. Olen helvetin säälittävä ja naurettava.

Kolmen semesterin jälkeen olen tieteiden kandidaatti ja se on ehkä yksi absurdeimmista ajatuksista ikinä. Miten helvetissä voin olla yhtään mitään millään tapaa hyvää kun olen näin saatanan paskana? Tapaan tutoriani taas ensi viikolla, joskin tällä kertaa viimeisen vuoden tutkimusprojektista puhuakseni. Toivon ettei hän kysy "mitä kuuluu" koska voi helvetti sentään... Kuuluu aivan paskaa. Muttei siitä hänelle voi puhua, tutor ei ole terapeutti.

Mietittyäni liian pitkään kaikkea ja punnittuani plussia ja miinuksia, soitin toissapäivänä lääkäriin ja tapaan ensi viikolla lääkäriä. En ole täällä edes maininnut (muistaakseni?), mutta niin epävarmaa kuin itsediagnosointi onkin, olen kohta puoli vuotta epäillyt mahdollista kaksisuuntaista. Se vain selittäisi kaiken niin helvetin hyvin, sillä vaikka usein tänne kirjoitankin vain kun haluan kuolla, minulla on pitkiäkin ajanjaksoja kun koen pystyväni aivan mihin tahansa ja ilmoittaudun luoja ties mihin tehtäviin. Nyt kuitenkin viimeiset pari kuukautta olen ollut aivan helvetin down.

Inhoan tätä kaikkea niin paljon, haluaisin vain olla haluamatta kuolla. On oikeasti aika raskasta yrittää joka-saatanan-päivä keksi itselleen syitä miksei kannata edes yrittää tappaa itseään ja loppujen lopuksi kaikki päätyy siihen etten voisi tehdä sitä vanhemmilleni tai etten halua kenenkään löytävän minua.

En minä itseäni tapa, mutta jollain tasolla pelkään etten ehkä selviä seuraavaa kymmentä vuotta tämän pahan olon kanssa. En oikeasti varmaan edes halua kuolla, haluaisin vain ettei tarvitsisi elää tämän olon kanssa. Onko elämän pakko olla selviytymistä päivästä toiseen, jatkuvaa taistelua omien aivojen kanssa?

Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta kuolemanhalua.
Puolet elämästä.
Ei jumalauta.

I can't forget what you've forgotten all along, I've never been so alone,

Jotenkin mitäänsanomatonta, että tänään on vuoden viimeinen päivä.
Olen yrittänyt miettiä mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut, jotain suurta ja ihmeellistä? Jotain, jonka takia 2015 kannattaisi muistaa vuotena? No, toki USAn matka juuri ennen joulua, mutta sen lisäksi tuntuu ettei mitään erikoista tapahtunut. En keksinyt elämän tarkoitusta, en muuttunut paremmaksi ihmiseksi, en parantunut mutten myöskään ollut kauhean sairas. En yrittänyt tappaa itseäni mutta halusin kuolla lukemattomia kertoja, en hankkinut apua enkä oikeastaan tehnyt mitään sen kummempaa muutenkaan. Aloin tekemään tutkimusta yliopistolle ja olin toki töissä kesällä ja sain uuden aika suuren luottamustehtävän, mutten oikeasti tehnyt mitään remarkable.

Haluaisin sanoa tämän olleen minun vuoteni tai edes kertoa jotain suurta tapahtuneen, mutta joissain määrin tämä vuosi on ainoastaan opettanut sen kuinka helvetin yksin olen. Vietin syntymäpäiväni yksin vieraassa maassa ja join liikaa skumppaa. Lakkivappu oli hauska mutta silti elämä vain ahdisti. Kaikkia tapahtumia varjosti aina ahdistus ja jokin käsittämätön yksinäisyys.

Ehkä ensi vuosi on parempi, ehkä ei, mutta vaikka niin kovasti haluaisin tehdä suureellisia lupauksia taidan vain jatkaa samalla vanhalla: yritän hyväksyä sen etten ole okei. Elämä olisi ehkä jotenkin helpompaa jos en jatkuvasti miettisi sitä kuinka minulla ei saisi olla mitään ongelmia? Ehkä pitäisi vain oppia hyväksymään että toisinaan kaupassakäynti ahdistaa, toisinaan oman huoneen ulkopuolinen maailma ahdistaa niin paljon etten halua nousta peiton alta ja se on ihan okei. Minun ei tarvitse pystyä siihen "mihin kaikki muutkin", ihmiset ovat paljon monimutkaisempia kuin antavat ilmi käytöksestään ja ihan oikeasti kaikilla on ongelmia, myös isompia. Ei kaikkien muiden elämä ole niin helppoa ja mukavaa kuin se näyttää olevan.

Elämäni on jotenkin kauhean kiiltokuvamaista ja täydellistä, menen tänään kaupungin vastaanotolle ja vietän viikonlopun kilpailuissa aitiossa ja VIP -tiloissa. Samanaikaisesti mikään ei vaan tunnu yhtään miltään ja se on kauhean surullista. Olen valvonut kohta kuukauden aivan liian vähillä yöunilla, herään joka aamu viimeistään neljältä enkä saa enää unta. Jossain luki joskus että sekin on merkki masennuksesta?

Pitäisi olla sitä, tätä ja tuota mutten osaa olla mitään muuta kuin oma sekava itseni.
Äiti puhua matkasta Aasiaan pääsiäisenä, se olisi mukavaa.

Ihanaa uutta vuotta <3

I am gonna make it through this year if it kills me.

Sanottavaa olisi enemmän kuin osaan kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa kaikesta ja siitä miten täällä menee, mutten oikein tiedä itsekään. Kaikki on ehkä ihan okei? Ei mikään nyt varsinaisesti ole kauhean huonosti, vaikka kädessä näkyykin toissaviikkoinen typeryys yhä niin paljon etten voi kääriä hihoja ihmisten seurassa. Olen jotenkin yrittänyt tyytyä siihe etten taida koskaan oppia syömään, jos minulla on tiettyjä ruokia, syön pelkästään niitä kunnes niitä ei enää ole. Joidenkin ruokien kanssa elämä vain on kaikki tai ei mitään, helpompaa olla ostamatta niitä. Heippa uusi lempiruoka, en vain osaa elää niin, että pastaa olisi kaapissa.

Ajattelin tänään taas sinua, yhä monen vuoden jälkeen. En oikein tiedä edes miksi, ehkä siksi, että häpeän yhä omaa käytöstäni? Ei 16 -vuotias oikeasti ymmärrä mistään mitään kun en koe nyt neljä vuotta myöhemminkään olevani kauhean fiksu. Olin kakara, I'm sorry for everything that I've done. Ei sillä, että koskaan lukisit näitä sanoja tai koskaan saisit tietää, mutta aina on kai se hypoteettinen mahdollisuus? En tiedä, hävettää, että rikoin kaiken oman rikkinäisyyteni takia. Onneksi sinulla menee nyt hyvin, olen oikeasti iloinen puolestasi.

Asun käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa ja tavallaan tämä on ihan mukavaa, kukaan ei tiedä että "minulla on ollut" syömishäiriö. Kukaan ei tiedä etten aina osaa elää. Jos vietän päivän omassa huoneessani, se on ihan okei eikä herätä kysymyksiä. Samalla ehkä juuri näistä syistä osittain inhoan tätä, viime viikolla stressi got the best of me ja vietin koko tiistain yöpuvussa syöden kaikkea paskaa. Oli vain paha olla ja elämä ahdisti, vietin maanantai-illan itkien stressiäni ja muutenkin tuntui, että pieninkin epäkohta saisi minut huutamaan. Saako tästä kaikesta syyttää 3000 sanan reporttia?

Teen tällä hetkellä niin paljon asioita etten olisi pari vuotta sitten uskonut pystyväni tällaiseen. Kuulen lähes viikoittain joltain, kuinka he eivät ymmärrä miten pystyn tähän kaikkeen. Helvetti, en ymmärrä minäkään. Periaatteessa on kauhean mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi, mutta samalla pelkään aika hirvittävän paljon sitä jos jossain tilanteessa en pystykään kaikkeen. Hain yhteen positioon enkä ole haastattelun jälkeen enää ihan varma olisiko minusta siihen.

Kävin jonkin aikaa sitten puhumassa tutorini kanssa stressistä, mutta päädyin loppujen lopuksi myös mainitsemaan ongelmistani masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että hän todennäköisesti miettii mistä helvetistä puhun, koska en voi kärsiä mistään tuollaisesta. Hymyilen ja nauran liian paljon, näytän liian asialliselta ja olen aivan liian kasassa ollakseni millään tapaa rikki. Siinä tilanteessa hän kuitenkin oli asiallinen ja ymmärtävä, oli mukavaa puhua terapiasta ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhuu. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen toteavan, ettei oikeasti kukaan muu kuin minä voi tietää mitä tilanteessa pitää tehdä. Jos koen terapian olevan tarpeellista, se on se mitä tarvitsen. En tiedä, jollain tapaa toki tuntui hölmöltä kuulla "mitä ikinä teetkin nyt käsitelläksesi sitä, selkeästi näyttää toimivan", sillä en ole niinkään varma onko tapani käsitellä asioita mitenkään oikea. Toisaalta ei se kai aivan täysin paskakaan ole jos sen avulla olen pystynyt käsittelemään kaikkea jo pian kymmenen vuotta? Holy hell, kymmenen vuotta?!

Jotenkin hassua että nykyään kirjoittaessani osoitekenttään 'we...', ensimmäisenä ei tule weheartit vaan jonkun journalin nettisivu. Ehkä siihen vaikuttaa se, että viimeisen kolmen viikon aikana olen kirjoittanut noin 6000 sanaa erinäisiä practicaleja?

missä oot kun mä tarviin sua ja sun vähän tyhmää naurua?

En haluaisi kirjoittaa kun tiedän ettei kukaan lue kuitenkaan eikä kirjoittaminen mitään muuta. En kuitenkaan voi olla kirjoittamatta, sillä tuntuu että hukun ahdistukseen ja kaikkeen siihen mitä en saa sanoiksi muutettua. Tuntuu siltä ettei oikeasti ketään kiinnosta olemassaoloni ja sekös ahdistaa aivan helvetisti. Kaverin piti tulla tänään Helsinkiin, mutta selkeästi ei kiinnosta paskaakaan minun seurani. Kiva tietää, helvetti sentään. Kesän piti olla hyvää aikaa nähdä kavereita, mutta eihän kukaan halua nähdä minua, miksi haluaisikaan? Väsyttää aivan helvetisti olla aina se, joka on yhteydessä muihin ihmisiin ja yrittää viettää aikaa. Ehkä ei pitäisi edes yrittää. En haluaisi kuulostaa aivan helvetin säälittävältä itsesäälissä rypevältä paskalta, mutta mitä muutakaan voin kun olen aina se joka kysyy "nähtäisiinkö" ja se, joka jää rannalle ruikuttamaan kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Jotenkin hiljaa olen yrittänyt hyväksyä sen miten rikki ja väsynyt ja sekaisin olen, mutten haluaisi. En tiedä mitä pitäisi tehdä, en osaa jatkaa eteenpäin ja vaikka ehkä toisinaan osaisinkin, en halua tämän olevan loppuelämäni. Jos tämä on kaikki se mitä tulen ikinä olemaan, mikä helvetin järki elämässä on? Kyllä, hyviä hetkiä on paljon, mutta ne pahat värittävät hyvän aina pois eikä se tule muuttumaan. Ei ahdistusta poisteta lääkkeillä tai positiivisilla ajatuksilla. En voi vihata itseäni vähemmän lääkkeillä, lääkkeet vain fasilitoivat kuntoutumisen ja miten sellaiseenkaan paskaan koskaan jaksaa ryhtyä tai edes pääsee? Miten ihminen, joka ei asu kunnolla kummassakaan maassa voi saada esimerkiksi CBT:tä, joka on käytännössä tehokkain hoitomuoto? Miten kukaan voi auttaa jos en ikinä pysy tarpeeksi kauan yhdessä paikassa enkä kuulu yhtään minnekään? Haluaisin apua, ei kai se tätä pahemmaksikaan voisi viedä? En kuitenkaan jaksaisi enää yhtään psykologia/counselloria, joka kertoo minun kouluaikani olleen traumaattinen. Jeesus sentään, ei se ollut. En halua puhua siitä ettei minulla ollut ystäviä ja minua kiusattiin, tai no, lähinnä suljettiin porukan ulkopuolelle ja puhuttiin pahaa. Haluaisin vain päästä eteenpäin.

En halua unohtaa, mutta haluan sinun tietävän että olen yhä pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Olin rikki ja sinä teit oikein.

Kirosanojen käyttäminen tuntuu turhalta, mutta oikeasti vituttaa niin perkeleen paljon tämä kaikki. Olen viime päivinä taas miettinyt kuolemaa enemmän kuin ehkä kuuluisi, mutta mitäpä sekään sitten oikeasti ratkaisisi? Olisipa joku keino saada tämä paska loppumaan.

Elämäni ei ole paskaa, mutta liian usein on aivan helvetin paska olla enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Olisipa joku lääke joka veisi tämän palan kurkusta, ahdistaa mutten todellakaan tiedä mikä. Puhumattakaan siitä, että oikeasti osaisin hankkiutua tästä eroon. Lähden takaisin yliopistolle alle kuukauden päästä ja en malta odottaa sitä syömättömyyttä.