You see the shadows in the distant light, and it's never going to be alright.

Edellisestä kirjoituksesta on kauhean pitkä aika, en vain osaa enää pukea ajatuksia sanoiksi ja silloin kun osaisin, on läppärin avaaminen liian raskasta. Palasin Suomeen ja olen ollut töissä kaksi viikkoa, mutta kaikki vain väsyttää niin kauhean paljon. Yritän jaksaa edes joskus tehdä muuta kuin kaatua sängylle työpäivän jälkeen, mutta jatkuva ihmisten seurassa oleminen väsyttää enkä yksinkertaisesti kotiin päästyäni jaksa mitään. Koen olevani kauhean säälittävä, työni on siistiä sisätyötä ja oikeastaan vietän lähinnä aikaa tietokoneen edessä yksin omassa huoneessa toimistolla. En kuitenkaan voi sulkea ovea tai kuunnella musiikkia ja pitäisi jotenkin olla kauhean tuottava koko ajan. En voi romahtaa missään vaiheessa. Kaiken on pysyttävä kasassa jatkuvasti.

Tänään tajusin olevani jälleen rikki. Olen niin valtava, vihaan tätä mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden enkä nää muuta uloskäyntiä kuin aamiaisen lopettaminen ja mahdollisesti myös lounaan — työni on istumatyötä, ei se vaadi kuin kahvia ja kylmää vettä. Kehoni ei kaipaa aamiaista toimiakseen, sillä jos viimeisen kahden viikon ajan en ole varsinaisesti kaivannut sitä, en kaipaa sitä tulevaisuudessakaan. Tänään tajusin ehkä oikeasti tarvitsevani joskus terapiaa jos haluan tästä eroon.

Perjantai-iltana ystäväni yhdentoista vuoden takaa kertoi ettei hän muista muutamia tilanteita yläasteelta joista kerroin. Käsittämätöntä, että itse muistan ne yhä yhtä elävästi mutten juurikaan mitään hyvää, vaikka ehkä yläasteella oli jotain parempaakin kuin kaikki se paska jonka muistan?

Vihaan itseäni niin paljon. Hävettää myöntää enkä oikeasti kenellekään voi mitään sanoa, mutta yksinkertaisesti vain vihaan sitä mitä minusta on tullut. En pysty pukeutumaan aamuisin kun kaikki näyttää kauhealta ja töissä koen kaikkien tuomitsevan minua. Oikeasti he ovat niin keskittyneitä omaan ulkonäköönsä (ainakin puheiden perusteella) etteivät he ehkä huomaa? Olen lihonut kolme kiloa ja haluaisin vain kuolla. Tuntuu niin pahalta ymmärtää, että oikeasti koen kuoleman ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi, sillä eihän se mitään auttaisi. En vain tiedä. Haluaisin olla kunnossa. Haluaisin osata elää ja olla ilman hetkittäistä kuolemanhalua, sillä ei se kai ole kovinkaan tervettä. Pitäisi kai pyytää anteeksi G:ltä vielä kerran kaikesta ensimmäisen vuoden ajalta, muttei sekään hyödyttäisi mitään.

Samalla olen niin ylpeä siitä, että jaksan joka aamu maalata kasvoilleni hymyn ja töissä nauraa vaikka tuntia aiemmin olisin halunnut kuolla. Olen ylpeä, että jaksan nousta joka aamu ennen kahdeksaa ja olen töissä viimeistään puoli kymmeneltä. Kykenen paljon enempään kuin olisin koskaan pystynyt, mutta jo kahden viikon jälkeen tunnen kulkevani ohuella langalla enkä tiedä kauanko jaksan. Työ on raskaampaa kuin yliopisto, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan. Ehkä vika on vain minussa.

Pelkään etten ole riittävän hyvä.

vaikeinta on itsensä voittaa mut loppuun asti sitkeät koittaa.

Vietin muutaman viikon Suomessa ja nyt olen jo takaisin Englannissa. Tavallaan on mukavaa olla takaisin, mutta samalla en oikeasti haluaisi. Palasin muutaman kokeen takia, ensimmäinen oli jo ja se meni aivan penkin alle avointen vastausten osalta. Osaan kirjoittaa esseitä ja osaan monivalinnat, mutta lyhyet avoimet ovat suuri mysteeri. Mitä sinne pitäisi sanoa? Että symbolinen verbientaivutuksen oppimismalli vaatii kaksi eri reittiä? En vain osaa.

Kaikesta pahasta (kuten omasta painostani) huolimatta kaikki on suhteellisen hyvin. Istuin tänään sen syömishäiriöisen kämppiksen kanssa kahvilla katedraalin edessä ja puhuimme vähän kaikesta. Tätä kaikkea tulee vähän ikävä, en haluaisi joutua asumaan täysin vieraiden ihmisten kanssa kun olen viimein tottunut näihin. Etenkin kun sh -tyttö palasi aiemmin kuin hänen piti ja oikeasti häntä on ollut ikävä — huolimatta puheiden triggeröivästä laadusta ja siitä etten oikeasti aina osaa olla hänen ympärillään. On ollut ikävä kasuaalia puhetta kaikesta siitä mistä vanhempien kanssa ei puhuta.

Lihoin Suomessa kaksi kiloa, mutta ehkä siinä on osa nesteitä? En osaa päästää irti päivittäisestä vaa'alla käymisestä vaikka pitäisi. Herään aamulla ja koen olevani lihava ja tiedostan ettei vaa'alle kannata mennä — menen silti. Jollain tapaa olisi hirveän kivaa olla terve, mutten vain osaa enkä jaksa. En enää aktiivisesti halua BMIni olevan 13, mutta haluan laihtua ja olla syömättä koska minulla ei yksinkertaisesti ole muuta tapaa kontrolloida elämääni. En osaa mitään muuta kuin syömättömyyden enkä sitäkään kunnolla, niin säälittävää kuin se onkin.

"En ehkä osaa sulle puhua jos annetaan ajan kulua mut kirjoitan susta lauluja vielä 2080 -luvulla", jollain tapaa ajattelen ettei G ole enää muuta kuin ystävä, mutta en toisaalta ole nähnyt häntä paluuni jälkeen. Jostain valitettavasta syystä tuntuu etten ole niin yli kaikesta kuin haluaisin olla, toisaalta siinä ei ehkä ole mitään pahaa? Olen puhunut tilanteesta ja maalarikin on sitä mieltä että pitää vain wait and see. Haluaisin nähdä aineeni ihmisiä ennen kesää, en vain tiedä missä ja milloin se muka olisi mahdollista ja toisaalta olen tällä hetkellä niin lihava että mieluummin vain kuolisin. Käsittämätöntä minkälaisen muutoksen kaksi kiloa tekevät. Kaksi-helvetin-kiloa. Oikeasti se ei ole aivan kauheasti, mutta koen olevani valtava ja ansaitsevani kuolla.

Huolimatta siitä, olen paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Ainakin hetken. Vaikka haluaisin yhä mennä G:n kanssa kahville ja tiedän ettei sitä tule koskaan tapahtumaan ja olen vain vitsi ja naurettava ykkösvuotinen josta ei ole mihinkään. Äh, hänen mukaansa minusta on vaikka mihin, mutta hän ei toisaalta tiedä miten surkeasti viime portfolioni meni (lähinnä siksi etten yhä tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, saatana).

Pitäisi kai olla onnellinen ja tyytyväinen siitä mitä minulla on ja mihin olen pystynyt, muttei se vain ole tarpeeksi. Haluaisin olla humalassa kämppisten kanssa mutta sen sijaan laulussa lauletaan kuinka "I really really really really want you" ja haluaisin uskoa ettei näin ole. En oikeasti halua, ehkä? Äh, haluan kuitenkin. Yritän olla haluamatta ja tiedän ette mitään tapahtu, vituttaa kuitenkin.

Mulla ei ole ollut menkkoja sitten maaliskuun mutten tiedä onko siinä mitään pahaa? 

En ole edes hoikka, joten kaikki on varmaan ihan kunnossa.

Pahinta kaikessa on ehkä se, että olen oikeasti iso.

Olen vain laiska ja typerä.

tie helvettiin on päällystetty juhlapuheilla.

Näin unta hänestä, mutta tajusin aamulla hänen muistuttaneen sinua ja sitten ärsytti entistä enemmän. Haluaisin päästää irti turhista toiveista, en vain tiedä kuinka ja toisaalta maalari sanoi ettei oikeastaan kannata. Monet sanovat ettei minun kannata menettää toivoa G:n suhteen enkä menetäkään, en vain halua tehdä tai yrittää mitään, sillä jos hän tapailee jotakuta niin annan olla. En halua olla sellainen, joka ei ymmärrä kuinka ei on ei. Kyllä minä ymmärrän. Seuraan tilannetta ja käyttäydymme yhä samalla tavalla kuin aiemmin, joten kaikki lienee hyvin?

Paino oli torstaina vähemmän kuin aikoihin, vähemmän kuin vaihdosta palatessani, mutta söin vähän liikaa ja nyt turvottaa. Seisoin eilen kaatosateessa viisi tuntia ja yritin epätoivoisesti herätä henkiin kahvin voimalla, aika säälittävästi epäonnistuen. Katsoin dokumentin äideistä, jotka laittoivat hoikat lapsensa laihdutuskuurille ja se oli aika oksettavaa. En olisi halunnut katsoa sitä loppuun, mutta toisaalta halusin nähdä kuinka kaikki päättyy. Haluaisin osata olla niin kuin pitää, en ymmärrä minkä helvetin takia söin perjantaina ja lauantaina niin paljon, minä pilasin kaiken jälleen kerran.

Vappu on aivan pian enkä ole edes siedettävän näköinen. Näen ihmisiä, jotka olen nähnyt viimeeksi lakkiaisissani — salaa haluaisin heidän kommentoivan ulkonäköäni, sillä olen kuitenkin -10kg siitä kun viimeeksi näimme. Pelkään vapun ruokia, en haluaisi päätyä syömään liikaa, mutta toisaalta alkoholi edellyttää syömistä. En halua olla se tyttö jonka lakki on valkoisempi kuin seurueen muilla jäsenillä ja kasvojen väri lähenee lakin väriä.

En ole tajunnut ajan kulua ja huomenna on viikko paluuseen. En ole lukenut juuri ollenkaan enkä todellakaan kirjoittanut niitä kahtatuhatta sanaa, joiden palautuspäivään on viikko ja kaksi päivää. Jätän kaiken aina liian lähelle deadlinea ja kärsin, en koskaan opi. Tulevaisuus vähän pelottaa ja ahdistaa. Haluaisin toukokuussa uskaltaa käyttää mustaa pitsimekkoa, jota käytin viisi kiloa pienempänä neljä vuotta sitten. Olen epäonnistunut, mutta huonomminkin kai voisi olla?

Joku kuiskasi mulle "lähde" äänet päässä huutavat "mene jo, ennen kuin näät jokaisen uponneen".

Olen ollut kuukauden kipeä, mutta onneksi sain viimein diagnoosin eilen ja antibioottikuuri ei edes virallisesti estä viinin juomista. Suomen terveydenhoito on oikeasti aika hyvää, vaikka akuuttiajan saaminen onkin hieman hankalaa ja edellyttää kuun ja tähtien oikeaa asentoa ja ties mitä. En oikeasti pidä lääkärillä käymisestä ollenkaan, mutta nyt kun Englannin ensiavussa oli mukava lääkäri ja Suomen lääkäri oli todella miellyttävä, opin ehkä hitaasti yli lääkärikammostani. Onko se jonkinlainen merkki aikuistumisesta? Toivon vain hyvän tuurin jatkuvan lääkärien kanssa, kumpa oppisin viimein ymmärtämään etteivät lääkärit oikeasti tee mitään muuta kuin työtään ja he eivät ole tahallaan ilkeitä. Kaikki on tulkinnanvaraista.

Katsoin eilen Salattuja Elämiä ja itkin, huoh. Toisaalta itkeminen on ehkä ihan luonnollista, sanoinhan samaa ystävälleni viikko sitten kun istuimme hämyisellä kujalla Lontoon keskustassa. Kyky näyttää tunteita on hyvä ja täysin inhimillistä, en vain haluaisi näyttäytyä inhimillisenä. Minun pitäisi olla vahva ja ihmistunteiden yläpuolella. ...niinkö? Onko se oikeasti muka niin?

Pohdin yöllä sitä miksi oikein lähdin opiskelemaan toiseen maahan — halusinko paeta vai oikeasti vain mennä koska "miksi ei"? Ehkä hieman molempia, mutta nyt tiedän olevani parempi ihminen sen tähden. Olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja jokainen joka minut tuntee, tietää sen olevan aika iso askel. Olen oppinut sanomaan "anteeksi, minä en jaksa" ja "anteeksi, minulla on tänään huono päivä ja aion maata sängyssä koska en kykene elämään". Olen kertonut ihmisille kun seinät ovat kaatuneet päälle ja olen kertonut etten ole kunnossa. Tilanteissa missä aiemmin olisin hymyillyt kaiken pois, olen oppinut olemaan tarpeeksi haavoittuvainen, että lähellä olevat ihmiset ymmärtävät minunkin olevan vain ihminen ja toisinaan kokevan helvetillisiä vaikeuksia ihan normaaleista ihmistoiminnoista. Olen saanut kuulla ihmisiltä kehuja luonteestani ja taidoistani, mutta myös ulkonäöstäni. Muistan ehkä ikuisesti sen kun eräänä iltana koin olevani jumalattoman valtava ja kysyin suoraan kämppikseltäni "does this skirt make me look humongous?" ja hän kehui vyötäröäni. Olen myös mennyt epämukavuusalueelleni, lähtenyt ulos vaikka haluaisin vain itkeä nurkassa. Toisinaan se on kannattanut, toisinaan ei. Joka tapauksessa olen tehnyt valintoja joita vanha Bubble ei olisi ikimaailmassa tehnyt. En olisi nuorempana käyttänyt korkeavyötäröistä hametta, joka oikeasti näyttää kaiken vyötäröltä. En olisi tehnyt sitä edes silloin kun olin viisikymmentäviisi kiloa itseinhoa.

Olen laihtunut, en paljoa, mutta kai 10kg jotain on? Haluaisin laihtua vielä vähän, mutta vain siksi että olisi mukava olla alle tiettyjen lukujen. Tärkeämpää on kuitenkin oppia kestämään omaa itseään ja olla armollisempi. Olen ymmärtänyt etten voi ikuisesti taistella kaikkea vastaan, jossain vaiheessa minun on opittava elämään kaiken tämän kanssa tai en selviä. Minulla on liikaa unelmia jotta voisin vain luovuttaa. Haluan tehdä niitä isoja ja hyviä asioita ihmiskunnan hyväksi, mistä G puhui sinä yönä kun avauduin kaikesta ja kerroin masennuksesta ja syömisongelmista. Olen yliopistolla oppinut itsestäni enemmän kuin olisin koskaan uskonut, menin oppimaan psykologiasta, mutta opin siinä sivussa itsestäni ja siitä, kuinka minun on opittava elämään itseni kanssa.

Kun teinitytön elämää on jäljellä muutamaa päivää päälle kuukausi, on pakko miettiä mistä tulee ja mihin on menossa. Kämppikset puhuivat siitä kuinka kaksikymmentäviisivuotiailla pitäisi olla elämän suunta hallussa — miksi helvetissä? En usko pystyväni sellaiseen, mutta toki aina voi toivoa.

Voin paremmin kuin pitkään aikaan ja mikä tärkeintä, opin elämään itseni kanssa. En ole terve, mutta minun on vain opittava elämään, olen käyttänyt liian paljon aikaa itseinhoon ja tuskailuun. En ehkä ikinä ole terve ja täydellinen, mutta näen niin monen voivan paremmin kuin neljä vuotta sitten. Kyllä minullakin voi olla parempi olo, en ole menetetty tapaus. En edes silloin kun itken kolmelta yöllä haluavani kuolla. Se on vain elämää, ei sen vakavampaa.

Kevät tulee ja se hymyilyttää ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hymyilen ilosta, en siksi, että talvi väistyy ja aurinko antaa voimaa nousta sängystä. Hymyilen, koska jaksan elää.

it takes one to know one, kid, I think you've got it bad.

Liian paljon hyvää ja yksikin paha asia rikkoo kaiken.
Parasta on ehkä se, että aiheutin tämän taas itse, millä muullakaan kuin ajattelemalla.

Makasin koko keskiviikon sängyssä kykenemättä tekemään mitään muuta kuin ajattelemaan sitä kuinka epäonnistunut ihminen olen. Viime yönä otin melatoniinin nukahtaakseni ennen kuin kello on kaksi tai kolme aamuyöllä — nukahdin ennen puoltayötä ja heräsin viisi kertaa koko yön aikana. Aamulla heräsin ennen yhdeksää enkä enää saanut unta. En kuitenkaan pystynyt nousemaan sängystä, koska kehoni tuntui lyijyltä enkä pystynyt liikkumaan.

Haluaisin vain olla kunnossa ja nukkua kunnolla ja elää ilman halua kuolla. Haluaisin pystyä toimimaan kuin normaali ihminen, ilman jatkuvia ajatuksia siitä kuinka kauhea ihminen olen. En oikeasti halua pestä käsiäni 5-10 minuutin välein mutta pesen kuitenkin. Ei se kuitenkaan ole oikea ongelma, vaikka käteni ovatkin hetkittäin haavoilla johtuen ihon kuivumisesta. En vain jaksaisi enää, muttei minulla ole mahdollisuutta kuin jatkaa. En voi kuin nousta aamuisin, mennä luennoille, kirjoittaa muistiinpanoja ja esittää olevani normaali ihminen.

Kaikki on oikeasti hyvin, mielenterveyteni vain rakoilee enkä tiedä miten helvetissä jaksan elää, muttei minulla ole muita mahdollisuuksia. Minun on pakko jatkaa vaikken jaksaisi. En voi luovuttaa (enkä ehkä edes halua), turha minun on mennä puhumaan kenellekään mistään kun lukukautta on jäljellä enää kolme viikkoa. Olen vain aivan kauhean väsynyt kantamaan tämän kaiken yksin, mutta on pakko kun en voi muuta. I'm just a ball of problems but that is how it is.