we've come too far to give up who we are.

Olen ollut muka kunnossa ja ihan okei viimeiset viikot, mutta kun kaikki romahtaa ympäriltä en ehdi huutaa "apua". Standard deviation ei ole sitä mitä sen pitäisi olla enkä oikein tiedä kuinka tähän sitten loppujen lopuksi päädyttiin. Söin liikaa ja haluaisin vain kuolla. Yksinäisyys lyö pään yli hyökyaaltoina enkä pysty vastustamaan virtauksia, jotka vievät mukanaan.

Luulin kaiken olevan oikeasti jollain tapaa paljon siedettävämmässä kunnossa, mutta ehkä vain erehdyin. Olen oikeasti todella ahdistunut ja haluaisin vain kuolla pois, sillä me ei olla enää me ja mistään ei tule mitään niin kuin pitäisi. Minun kuuluu olla onnellinen abi ja elämäni huippukohdissa, mutta oikeasti vain ahdistun hengiltä ja toivon nopeaa kuolemaa, ettei tätäkään paskaa tarvitsisi enää kestää. Jossain joskus luki, että lukio on oikeasti ihmiselle lähes elämän parasta aikaa ja jos näin on niin en ole enää kiinnostunut lukion jälkeisestä elämästä. Olen niin väsynyt, huolimatta siitä, että nukuin viime yönä 13h.

Pelkään ettei minusta koskaan tule sellaista yhteiskunnan jäsentä, josta vanhempani voisivat olla ylpeitä. Pelkään niin kamalan paljon, etten ole ylpeydenaihe vanhemmilleni. Minun on oltava hyvä ja täydellinen, jotta vanhemmat voivat olla ylpeitä. Minun on pystyttävä asioihin vaikken oikeasti jaksaisi.

Täytyisi kirjoittaa raportti viime viikonlopusta ja ajatuskin siitä varastaa yöunet. Tappaisin itseni jos en tuntisi mitään äitiäni kohtaan. En vain voi tehdä sitä hänelle ja joku voisi todeta sen olevan hyväkin. Pelkään vain liikaa etten pysty olemaan kenellekään tarpeeksi.

mutta tänään voidaan hetki olla kuninkaita.

Tänään seisoin rekan lavalla ja heitin karkkeja nuoremmille. Join suoraan pullon suusta salmaria ja järkytyin kun pullo olikin yhtäkkiä tyhjä. Pepsi max ja jack daniels olivat parempia kuin osasin ajatellakaan ja en voinut olla toteamatta "whisky makes me frisky" kun meinasin itkeä onnesta. Ihan oikeasti, minä olen abiturientti ja saan valkoisen hassun hatun elokuussa. Saan vetää lakin päähäni ja luulla, että tiedän kaikesta kaiken.

Söin ehkä aivan jumalattomasti liikaa, mutta toisaalta myös laitoin ruokaa äidille ja ehkä olin vähemmän kamala tytär kuin hetkeen. Kuitenkin, tiedostan olevani aivan liikaa, mutta ehkä tässä hetkessä pitäisi olla välittämättä. Olen abi ja lukio on ihan kohta ohi. Ei enää kauaa ja saan todeta olevani ylioppinut ja vain iloita valkoisesta lakista. Se lakki symboloi kaikkea niin paljon suurempaa kuin vain yhden elämänvaiheen loppumista. Lakin myötä olen tehnyt niin kuin kunnon ihmisen täytyy ja kouluttautunut pidemmälle kun on pakko. Lakki tuo mukanaan papereita, jotka kertovat minun olevan kaksikielinen ja en voisi olla onnellisempi.

Haluan vain pois lukiosta ja jos en oikeasti lue lomalla, en pääse sieltä ikinä.

life’s already been hard enough without you giving up on yourself.

"Maybe I’m too old to be so hopeful 

Maybe I’m too young to be so bitter 

But I swallowed adolescence by the chokeful 

And came away looking like a quitter"

Ajatukset seikkailevat kuin chilin palaset tehosekoittimessa, enkä muista tekeväni makeaa taikinaa ja nyt on jo liian myöhäistä. Hetkessä teen rauhan itseni kanssa, vaikka lasin jack daniels maistuukin oikeasti aika pahalta, en pysty stressaantumaan. Seuraavassa tosin stressaan itseni kuoliaaksi töistä, jotka pitää palauttaa vielä penkkarihumussa ja viininhuuruisessa mielentilassa. Eihän penkkareista varmaankaan mitään ihmeellistä tule, abiristeilyn skippaaminen oli tietoinen valinta.

Toisilla oli tänään abi-illallinen ja kertoessani äidille siitä kuinka "noilla" on illallinen ja huomenna risteily, olin aistivinani alakuloisuutta vastauksessa. Niin kai sitten, kaikki luokkalaiseni ja koululaiseni ovat "nuo" eivätkä "kaverit" tai jotain muuta. Rehellisesti sanottuna syy illallisen skippaamiseen oli syöminen, mutta todellisuudessa en halunnut maksaa 50€ tylsän näköisestä ruokalistasta ja lasillisesta viiniä. En ole aikaisemmin kauheasti ajatellut sitä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi koska en osaa tai halua syödä seurassa. Tänään pysähdyin ajattelemaan ja tilaisuuksien määrä on oikeasti aika suuri. Tavallaan en jaksa olla surullinen, mutta jollain tapaa se kuitenkin tuntuu inhottavalta.

En ole viiteen vuoteen käynyt tilaisuuksissa, joissa syötäisiin illallista tai muutenkaan syötäisiin. Jos kutsussa lukee "illallinen", jätän tilaisuuden lähes poikkeuksetta väliin. En lähde syntymäpäiville, en lähde risteilyille, en mene minnekään, mikä oikeasti on mukavuusalueeni ulkopuolelta syömisen osalta. Matkustamista ei lasketa, sillä maan rajojen ulkopuolella tapahtuva syöminen on erilaista.

Toisaalta, kaiken tämän vastapainoksi olen viimeinkin ymmärtänyt joitain asioita paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Hyvin hitaasti löydän rauhaa sieltä, missä sitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Ymmärrän, ettei minun tarvitse ehkä olla koulussa paras, mutta kunhan vain muistan olla syömättä ja tehdä parhaani, asiat järjestyvät. Valmistun, kunhan teen kaiken vaadittavan ja enää ei ole koulua jäljellä kuin kolme viikkoa + valmistavat kokeet ja loppukokeet. Valmistun, vaikka en osaa syödä ja viime yönä näin unta siitä, että koordinaattorimme käski minun lopettaa tämä pelleily etten muka syö. Lopetan kaiken ylimääräisen ja vietän loman lukien valmistaviin kokeisiin ja saan vähintään 28 pistettä. Valmistun kesällä ja syksyllä nostan vaaleanpunaisen matkalaukun hihnalle enkä tiedä milloin palaan takaisin (tiedänpäs, jouluksi ja sitten taas kesäksi). En tiedä kuinka vanhaksi elän ja elänkö ikinä ilman ahdistusta olomuodostani, mutta mitä sitten.

Ajattelin juoda huomenna pullollisen valkoviiniä ja leipoa pinaattifetapiirakkaa, koska haluaisin vain äidin olevan vähemmän stressaantunut ja surullinen. Yliopistossa voisin etsiä viimein ne ihmiset, joiden seuraan oikeasti sovin ja ehkä aloittaa uudestaan cheerleadingin. Voisin viimein yrittää olla onnellinen.

depression is a bit like happy hour, right? it's gotta be happening somewhere on any given night.

Asiat hajoavat nopeammin kuin ehdin asetella sanoja oikeaan järjestykseen. En ole nukkunut kuukauteen kunnolla ja nyt ilmeisesti viimeisetkin mahdollisuudet ovat karsiutuneet. Makaan yöllä sängyssä itkemässä kun en enää pysty olemaan kenellekään riittävästi ja vaakakin nauraa +1kg vklopun jäljeltä. Tiedän, olen huono ja minusta ei ole mihinkään.

Sain tänään kuulla yhdeltä opettajalta asioita, joiden johdosta makasin kirjastossa itkemässä hysteerisesti kun en voinut mitään muuta. Sen jälkeen revin paperia ja tiuskin kaikille, käskin douchebagia painumaan helvettiin ja vetämään käteen, hups. En ole enää kasassa minkään osalta ja haluan antaa kaiken olla. Itken joka päivä kuitenkin ja yhtä uupunut olen vaikka nukkuisin kuinka paljon. Kukaan ei kiitä, kuulen vain valitusta ja haukkuja tavastani hoitaa asiat ja vaikken muista viikonlopulta mitään koska nukuin ehkä neljä tuntia yössä, minulle vain valitetaan. En enää ikinä halua tehdä mitään harrastukseeni liittyvää tässä porukassa, olen niin väsynyt. Tulen ehkä hulluksi.

Haluaisin hukuttautua kylpyammeeseen tai jopa lavuaari kelpaisi. Olen väsynyt, mutten enää pysty nukkumaan ja tänään ranskan opettaja oli huolissaan kun nukuin tunnilla. Eilen migreeni vain suututti opettajan ja tänään millään ei oikeasti kai ollut kenellekään väliä. Torstaina olevat penkkarit vain lähinnä vituttavat, minulla on peruukki ja haluan kaataa pulloon enemmän rommia kuin kolaa. Toisaalta, saatan joutua samana päivänä rehtorin luokse puhumaan tänään ilmenneestä ongelmasta enkä vain jaksa. Olen kyllästynyt kouluuni ja siihen, kuinka asiat vain hoidetaan päin helvettiä ja tiedän tämänkin olevan loppujen lopuksi minun vikani. Vaikka opettajalla on ollut elokuusta asti aikaa kertoa tänään ilmoitettu asia.

in poison places, we are anti-venom we're the beginning of the end.

Istun lentokentällä ja viereisessä pöydässä oleva lapsi huutaa. Ohi kävelevillä ihmisillä on kiire, mutta tunnelma on kuitenkin paljon rauhallisempi kuin huoneessani viime yönä kun en saanut unta. Olen niin onnellinen, että meinaan pakahtua. Haluaisin vain kävellä turvatarkastuksen paremmalle puolelle, mutta vielä 60 päivää ja yhdeksän tuntia.

Tajusin eilen kärsiväni senioritiksesta, koska en enää osaa välittää mistään kouluun liittyvästä. Enää 26 päivää mockseihin ja sitten kaikki on hyvin lähellä loppua. En voisi olla onnellisempi.

Ajattelin istua täällä vielä hetken ja unohtaa sen, että pitäisi kirjoittaa kaksi sivua esseetä, jonka dl oli eilen. Kyllä kaikki vielä järjestyy ja onhan sähköpostissa kuitenkin tieto siitä, että parin kuukauden päästä istun lentokentällä starbucksissa odottamassa boardingia koneeseen, joka vie minut tuhansien kilometrien päähän kaikesta.

En tiedä mitä vaaka sanoo, mutta nyt juuri se ei edes kiinnosta. Tulevaisuudessa on niin paljon matkustamiseen ja ulkomailla oleskeluun liittyvää, että se on oikeasti ainoa millä on väliä. Maailma on yhtä inhottava ja ruma kuin ennenkin, mutta jotenkin pystyn tässä hetkessä uskomaan huomiseen.