mutta tänään voidaan hetki olla kuninkaita.

Tänään seisoin rekan lavalla ja heitin karkkeja nuoremmille. Join suoraan pullon suusta salmaria ja järkytyin kun pullo olikin yhtäkkiä tyhjä. Pepsi max ja jack daniels olivat parempia kuin osasin ajatellakaan ja en voinut olla toteamatta "whisky makes me frisky" kun meinasin itkeä onnesta. Ihan oikeasti, minä olen abiturientti ja saan valkoisen hassun hatun elokuussa. Saan vetää lakin päähäni ja luulla, että tiedän kaikesta kaiken.

Söin ehkä aivan jumalattomasti liikaa, mutta toisaalta myös laitoin ruokaa äidille ja ehkä olin vähemmän kamala tytär kuin hetkeen. Kuitenkin, tiedostan olevani aivan liikaa, mutta ehkä tässä hetkessä pitäisi olla välittämättä. Olen abi ja lukio on ihan kohta ohi. Ei enää kauaa ja saan todeta olevani ylioppinut ja vain iloita valkoisesta lakista. Se lakki symboloi kaikkea niin paljon suurempaa kuin vain yhden elämänvaiheen loppumista. Lakin myötä olen tehnyt niin kuin kunnon ihmisen täytyy ja kouluttautunut pidemmälle kun on pakko. Lakki tuo mukanaan papereita, jotka kertovat minun olevan kaksikielinen ja en voisi olla onnellisempi.

Haluan vain pois lukiosta ja jos en oikeasti lue lomalla, en pääse sieltä ikinä.

life’s already been hard enough without you giving up on yourself.

"Maybe I’m too old to be so hopeful 

Maybe I’m too young to be so bitter 

But I swallowed adolescence by the chokeful 

And came away looking like a quitter"

Ajatukset seikkailevat kuin chilin palaset tehosekoittimessa, enkä muista tekeväni makeaa taikinaa ja nyt on jo liian myöhäistä. Hetkessä teen rauhan itseni kanssa, vaikka lasin jack daniels maistuukin oikeasti aika pahalta, en pysty stressaantumaan. Seuraavassa tosin stressaan itseni kuoliaaksi töistä, jotka pitää palauttaa vielä penkkarihumussa ja viininhuuruisessa mielentilassa. Eihän penkkareista varmaankaan mitään ihmeellistä tule, abiristeilyn skippaaminen oli tietoinen valinta.

Toisilla oli tänään abi-illallinen ja kertoessani äidille siitä kuinka "noilla" on illallinen ja huomenna risteily, olin aistivinani alakuloisuutta vastauksessa. Niin kai sitten, kaikki luokkalaiseni ja koululaiseni ovat "nuo" eivätkä "kaverit" tai jotain muuta. Rehellisesti sanottuna syy illallisen skippaamiseen oli syöminen, mutta todellisuudessa en halunnut maksaa 50€ tylsän näköisestä ruokalistasta ja lasillisesta viiniä. En ole aikaisemmin kauheasti ajatellut sitä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi koska en osaa tai halua syödä seurassa. Tänään pysähdyin ajattelemaan ja tilaisuuksien määrä on oikeasti aika suuri. Tavallaan en jaksa olla surullinen, mutta jollain tapaa se kuitenkin tuntuu inhottavalta.

En ole viiteen vuoteen käynyt tilaisuuksissa, joissa syötäisiin illallista tai muutenkaan syötäisiin. Jos kutsussa lukee "illallinen", jätän tilaisuuden lähes poikkeuksetta väliin. En lähde syntymäpäiville, en lähde risteilyille, en mene minnekään, mikä oikeasti on mukavuusalueeni ulkopuolelta syömisen osalta. Matkustamista ei lasketa, sillä maan rajojen ulkopuolella tapahtuva syöminen on erilaista.

Toisaalta, kaiken tämän vastapainoksi olen viimeinkin ymmärtänyt joitain asioita paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Hyvin hitaasti löydän rauhaa sieltä, missä sitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Ymmärrän, ettei minun tarvitse ehkä olla koulussa paras, mutta kunhan vain muistan olla syömättä ja tehdä parhaani, asiat järjestyvät. Valmistun, kunhan teen kaiken vaadittavan ja enää ei ole koulua jäljellä kuin kolme viikkoa + valmistavat kokeet ja loppukokeet. Valmistun, vaikka en osaa syödä ja viime yönä näin unta siitä, että koordinaattorimme käski minun lopettaa tämä pelleily etten muka syö. Lopetan kaiken ylimääräisen ja vietän loman lukien valmistaviin kokeisiin ja saan vähintään 28 pistettä. Valmistun kesällä ja syksyllä nostan vaaleanpunaisen matkalaukun hihnalle enkä tiedä milloin palaan takaisin (tiedänpäs, jouluksi ja sitten taas kesäksi). En tiedä kuinka vanhaksi elän ja elänkö ikinä ilman ahdistusta olomuodostani, mutta mitä sitten.

Ajattelin juoda huomenna pullollisen valkoviiniä ja leipoa pinaattifetapiirakkaa, koska haluaisin vain äidin olevan vähemmän stressaantunut ja surullinen. Yliopistossa voisin etsiä viimein ne ihmiset, joiden seuraan oikeasti sovin ja ehkä aloittaa uudestaan cheerleadingin. Voisin viimein yrittää olla onnellinen.

depression is a bit like happy hour, right? it's gotta be happening somewhere on any given night.

Asiat hajoavat nopeammin kuin ehdin asetella sanoja oikeaan järjestykseen. En ole nukkunut kuukauteen kunnolla ja nyt ilmeisesti viimeisetkin mahdollisuudet ovat karsiutuneet. Makaan yöllä sängyssä itkemässä kun en enää pysty olemaan kenellekään riittävästi ja vaakakin nauraa +1kg vklopun jäljeltä. Tiedän, olen huono ja minusta ei ole mihinkään.

Sain tänään kuulla yhdeltä opettajalta asioita, joiden johdosta makasin kirjastossa itkemässä hysteerisesti kun en voinut mitään muuta. Sen jälkeen revin paperia ja tiuskin kaikille, käskin douchebagia painumaan helvettiin ja vetämään käteen, hups. En ole enää kasassa minkään osalta ja haluan antaa kaiken olla. Itken joka päivä kuitenkin ja yhtä uupunut olen vaikka nukkuisin kuinka paljon. Kukaan ei kiitä, kuulen vain valitusta ja haukkuja tavastani hoitaa asiat ja vaikken muista viikonlopulta mitään koska nukuin ehkä neljä tuntia yössä, minulle vain valitetaan. En enää ikinä halua tehdä mitään harrastukseeni liittyvää tässä porukassa, olen niin väsynyt. Tulen ehkä hulluksi.

Haluaisin hukuttautua kylpyammeeseen tai jopa lavuaari kelpaisi. Olen väsynyt, mutten enää pysty nukkumaan ja tänään ranskan opettaja oli huolissaan kun nukuin tunnilla. Eilen migreeni vain suututti opettajan ja tänään millään ei oikeasti kai ollut kenellekään väliä. Torstaina olevat penkkarit vain lähinnä vituttavat, minulla on peruukki ja haluan kaataa pulloon enemmän rommia kuin kolaa. Toisaalta, saatan joutua samana päivänä rehtorin luokse puhumaan tänään ilmenneestä ongelmasta enkä vain jaksa. Olen kyllästynyt kouluuni ja siihen, kuinka asiat vain hoidetaan päin helvettiä ja tiedän tämänkin olevan loppujen lopuksi minun vikani. Vaikka opettajalla on ollut elokuusta asti aikaa kertoa tänään ilmoitettu asia.

in poison places, we are anti-venom we're the beginning of the end.

Istun lentokentällä ja viereisessä pöydässä oleva lapsi huutaa. Ohi kävelevillä ihmisillä on kiire, mutta tunnelma on kuitenkin paljon rauhallisempi kuin huoneessani viime yönä kun en saanut unta. Olen niin onnellinen, että meinaan pakahtua. Haluaisin vain kävellä turvatarkastuksen paremmalle puolelle, mutta vielä 60 päivää ja yhdeksän tuntia.

Tajusin eilen kärsiväni senioritiksesta, koska en enää osaa välittää mistään kouluun liittyvästä. Enää 26 päivää mockseihin ja sitten kaikki on hyvin lähellä loppua. En voisi olla onnellisempi.

Ajattelin istua täällä vielä hetken ja unohtaa sen, että pitäisi kirjoittaa kaksi sivua esseetä, jonka dl oli eilen. Kyllä kaikki vielä järjestyy ja onhan sähköpostissa kuitenkin tieto siitä, että parin kuukauden päästä istun lentokentällä starbucksissa odottamassa boardingia koneeseen, joka vie minut tuhansien kilometrien päähän kaikesta.

En tiedä mitä vaaka sanoo, mutta nyt juuri se ei edes kiinnosta. Tulevaisuudessa on niin paljon matkustamiseen ja ulkomailla oleskeluun liittyvää, että se on oikeasti ainoa millä on väliä. Maailma on yhtä inhottava ja ruma kuin ennenkin, mutta jotenkin pystyn tässä hetkessä uskomaan huomiseen.

everywhere we go we're looking for the sun.

Kun numerot ovat kaksi kiloa vähemmän kuin muutama viikko sitten, en voi olla hymyilemättä. Ehkä muutaman kuukauden päästä olevasta matkasta tulee oikeasti ihan hyvä? Jos osaan taas kaiken, voin olla parempi ja olla ilman valtavia vaatekerroksia.

Tapasin eilen yläasteaikaista kaveriani ja päädyimme jälleen kerran puhumaan syömisestä ja laihduttamisesta. Siitä, kuinka ilman porukkaamme, emme ehkä olisi yläasteella uineet niin syvällä kuin uimme. Ei kukaan yksin, ilman alitajuntaista kilpailua, mene niin syvälle, niin helposti. Tutkimme toistemme käytöstä, katsoimme ruokamääriä, puhuimme siitä kuinka paljon olimme liikkuneet, puhuimme painosta painosta painosta ulkonäöstä ahdistuksesta numeroista ulkonäöstä numeroista. Elimme ja hengitimme numeroita, eikä se kai ollut kovin suuri salaisuus. Meitä oli kolme (plus yksi) ja oli ihme jos joku meistä söi koulussa edes jotain muuta kuin pomegranate läkeroleja. Koko kasiluokka muistuu mieleen pomegranate läkerolien, pepsi maxin, pienten vitalinea -purkkien ja sugarfree red bullin kautta. Sekä sen valkoisen Casallin vesipullon, joka jäi turhaksi kun lopetin harrastukseni koska en enää kehtanut elää kroppani kanssa.

Muistan elävästi erään kerran kun luokkalaiseni kääntyi suoraan minun ja kaverini puoleen kun halusi huvin vuoksi tietää mandariinin kalorimäärän. Vastaus tuli hetkeäkään epäröimättä, mandariineja sai syödä neljä, mutta ei sen jälkeen enää oikeastaan muuta. Viisi päivää ilman ruokaa, pepsi maxilla ja sugarfree red bullilla oli ihan okei. Ruokalusikallinen puurohiutaleita oli liikaa, oli jo mennyt yli 250kcal. Miltä kuulostaisi 1500m kahden päivän paaston jälkeen? Mikäs siinä, kyllä sen red bullilla jaksoi.

Olin kai aika sairas, mutta kaikessa oli kyse vain hallinnasta. Oli ja on yhä. En hallitse enää elämää muuten, joten leikkaamalla syömisiä, lisäämällä teetä ja elämällä numeroiden kautta näen jotain konkreettista, joka muuttuu. Minä muutun ja syksyllä en enää ole täällä, ainakin yksi yliopisto haluaa minut.

Söin tänään ensimmäistä kertaa banaania, sitten 2011 joulukuun. Se oli pelottavan hyvää, mutten voi kuvitellakaan syöväni banaania banaanina. Siitä asti, kun olen kaloreista mitään ymmärtänyt, banaani on ollut yksi pahimpia, eikä siitä hyvää saa tekemälläkään. Ei ainakaan niin kauan kuin näen asiat miten näen.