we find ourselves in the same old mess.

Neljä pulloa shampanjaa, kolme cocktailia.
Kauheasti ruokaa, paljon naurua.
"Olen aikuinen."

Aikuiset viettävät iltaa toisten aikuisten kanssa irkkupubissa istuen ja antavat yli kuusikymppisten setien huudella perään. Aikuiset juovat shampanjaa kun sitä kannetaan pöytään ja lukevat kavereiden viestejä hämmentyneinä. Aikuiset puhuvat tatuoinnin ottamisesta ja kertovat sen tuntuvan nautittavalta, kuin joku avaisi skalpellilla selkää. Mietin yhä, vaikuttavatko tiikerinraidat siihen, ettei kuva sattunut.

Tosin, ei se kai ole aikuista jos haluaisi vain juoda lisää ja lisää ja lisää ja unohtaa tunteet? Onneksi en juo vaan menen nukkumaan ja herään aamulla haudoille ja kirkkoon ja olen ihan okei. Helvetin okei.
Olen aikuinen, joka hallitsee elämänsä ja jolla kaikki on hyvin.

Välillä on helpompi lähteä kuin jäädä.

við sáum öll svo margt já, heimsins ból og svart malbik.

Itkin tänään meikkivoiteen pois kasvoilta ehkä kymmenen kertaa.

Sain kokeen takaisin, 5 englannista on aivan järjettömän huono. Paper 1:sen 6 ei lohduta mitään kun kaikki ympärillä saivat seiskoja. Ei minusta ole yhtään mihinkään. En osaa edes englantia, vaikka kuulemma käytänkin cohesive deviceseja todella hyvin. Se ei lohduta mitään. Olisin vain halunnut kyljet tiikerinraidoille, mutta sen sijaan tyydyin makaamaan pulpetilla ja tärisemään itkun takia. Meneehän se maanantai-iltapäivä näinkin, etenkin kun jatkoin itkemistä ja tiuskimista koko loppuiltapäivän.

Kotona itkin kun yritin saada kaiken tehtyä, mutta olen tehnyt vain 3/4 huomiseksi vaadittavista asioista ja oikeastaan en haluaisi enää herätä. Essee on puolivalmis, jatkan kai aamulla liian aikaisin ja yritän taas osata olla niin kuin pitäisi. Se taitaa tosin olla turhaa, ei minusta ole yhtään mihinkään ja tänään se tuli jälleen kerran todistettua. Miten ihmeessä voin kuvitella olevani minkään arvoinen jos saan englannista vitosen. Se vastaa kahdeksikkoa ja ei minun englantini ole noin huono ei ei ei ei ei ei ei ei ei ole. Eihän?

Oikeastaan on aika paha olla, mutta ei se mitään. Ei saa olla poissa koulusta, ei saa olla väsynyt, ei saa olla stressaantunut, ei saa olla mitään, mikä poikkeaa tasaisesta ja normaalista. Pitää olla hyvä, kiltti, näkymätön ja ystävällinen. Tänään itkin keskellä koulun kirjastoa, koska Vaka, enkä voinut mitään muuta. Tänään pelkäsin taas entistä enemmän kaiken hajoavan käsiin ja uskon siihen oikeastaan todella vahvasti. En minä voi selvitä tästä kaikesta.

við lifðum í öðrum heimi Þar sem vorum aldrei ósýnileg.

Þetta er ágætis byrjun.

Vietin eilen päälle kaksi tuntia jossain paljon kauniimmassa kuin tämä maailma. En tiedä vieläkään mitä oikein tapahtui ja mitä se oli, mutta huolimatta epämiellyttävistä venäläisistä, olin aika onnellinen. Vaka, Hoppípolla, Með Blóðnasir, Varúð ja vaikka mitä muuta eikä elämä ollut hetkeen yhtään sen pahempaa kuin joskus nuorena kun en ajatellut liikaa. Oikeastaan, kaikki oli aivan todella hyvin — mitä nyt maalari pyörtyi ja kuolin selkäkipuihin encoren aikana. Olen yllättävän iloinen niistä tunneista, jotka käytin jonottamiseen, sillä tuollaista onnea ei saavuteta ihan miten tahansa ja Jónsi & co. hoitivat hommansa hyvin. Tosin, ikävä Joensuuhun oli aika suuri, sillä siellä oli kesäyön antama erityinen tunnelma. Eilen keikan jälkeen oli vain silmien alle valunut ripsiväri, joka korosti tummia silmänalusia enemmän kuin ehkä tarvitsikaan ja maalarin mukaan se näytti oikeasti siltä, että olen haudasta noussut. hups.

Maalari lähti kotiin ja en oikein tiedä mitä perjantain ja tämän päivän välillä tapahtuikaan. Puhuin liikaa, hän puhui paljon ja päädyimme samoihin päätelmiin tietyistä ihmisistä. Nauroin ilosta enkä halunnut kuolla kuin ehkä muutaman kerran, joka on kai ihan hyvä? Viikonlopusta muistona viinipullo olohuoneen lattialla, siideritölkki keittiössä ja sekaisin oleva jääkaappi.

Elämä on jotenkin todella kummallista ja siitä huolimatta en viðrar vel til loftárásan soidessa osaa sanoa mitään. Sama pätee eiliseen, voin yrittää muodostaa sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja tunsin, mutta ei se antaisi keikalle sen ansaitsemaa arvoa. Sanoillani ei luoda lähellekään sitä tunnelmaa ja atmosfääriä, joka eilen vallitsi. Olen onnellinen, olen ihan oikeasti. Ainakin tämän hetken kun starbucks mukissa on detox -teetä ja itken. 

Tänään pitäisi saada kaikkea aikaan, mutta ajatus peittojen alle käpertymisestä ja itkemisestä tuntuisi niin paljon paremmalta. Ehkä annan maailman odottaa, sillä harmaa Helsinki ei kaipaa elävää kuollutta kaduilleen vielä moneen tuntiin eikä minulla ole mitään odotettavaa muutenkaan. Ehkä sitten huhti- ja toukokuussa. Keskityn pohtimaan miten ihmeessä Jónsi saattaa laulaa miten hän laulaa ja unohdan huomiselle olevat kolme deadlinea, sekä ne neljä tiistailta. Apua, voiko tätä koulua jaksaa? Eilen ennen keikkaa rintalastan alla tapahtui jotain, joka sattui oikeastaan todella paljon ja mietin että mitä helvettiä se oikein on. Toisaalta, ei siinä varmaan mitään, kipu ei ollut samaa kuin silloin kerran kun olisin vain halunnut käpertyä kerälle vaikka olinkin keskellä narinkkatoria.

there will be several nights when you lose yourself in the medicine cabinet, because liquor and morphine seem like a faster cure than time.

"When you begin to feel worthless, remember that the stars died for you. You are made of elements that are thousands of years old, elements that make up every atom of your being. When you want to cut your wrists, remember that the souls of stars live in your veins. Don’t kill them. Don’t be selfish."

Inhoan sitä miten mikään ei tunnu miltään ja jos osaan tuntea jotain niin se on pahaa oloa siitä, etten tunne niin kuin pitäisi. Tunteet olivat vielä muutamia viikkoja sitten, mutta nykyään en vain tunne ja tuntuu, että jokainen kirjoittamani sana on pelkkää tyhjyyttä. Sitä samaa, joka velloo sisälläni ja jota ei saa purkitettua hyllylle arkistoon. Haluaisin vain varastoida tämänkin tyhjyyden kaiken sen muun pahan viereen. Jossain tuolla on suljettujen kirjojen osasto, jonne olen varastoinut kaiken sen mistä ei saa eikä voi puhua. Siellä sijaitsevat myös ne tunteet, joita ei kuulu tuntea tai näyttää. Seitsemän vuoden tunteet pakattuna lasipurkkeihin, kai niitä on aika paljon?

Koeviikon jälkeen kaiken pitäisi olla helpommin ja parempaa, enää mocksit ja finalsit ennen lukion loppua. Mikään ei vaan tunnu juurikaan paremmalta, yritän olla tytölle tarpeeksi, harrastukselle tarpeeksi ja ympärillä oleville ihmisille edes hieman parempi. Mikään ei vaan riitä eikä mistään saa kiinni vaikka kuinka yrittäisi. Voisiko jossain olla joku punainen lanka, jota seurata? En osaa kävellä metsässä ilman karttaa ja maamerkkejä — määränpää on jossain mutten tiedä missä enkä todellakaan kuinka sinne pääsee.

Välillä mietin mitä se kaikki oikein oli, mutta päädyn siihen ettei kai mitään ja mikään ei muutu. Minäkin luulin muuttuvani ja Atlantin toisella puolella olin varma muutoksesta. Nykyään vain kaipaan niitä ihmisiä ja yritän järjestää päivät sellaisiksi, että niistä ei oikeasti kukaan voi selvitä hengissä. Ensi torstaina viisi eri tapahtumaa kolmen ja kuuden välillä, neljään niistä olisi pakko mennä. Jos harrastuksen aiheuttama lievä burnout on selätetty niin ehkä hankin uuden koulun ja harrastuksen avulla. Elämä, jossa olisi aikaa ajatella on liian pelottavaa enkä kestä ajatusta siitä. Minun pitäisi muka oikeasti kantaa vastuu itsestäni ja elämästäni?

olotila normina tila, joka määritelmän mukaan voi kestää jopa vuosia, jos siinäkään ehtii parantua.

Kun kaikki on niin helvetin hyvin että joudun keskustelemaan rehtorin kanssa poissaoloista ja hymyilen kaiken hyväksi. Kaikki on niin kaunista että itkettää ja siksi huudan. Olen niin onnellinen ja siksi en jaksa nukkua enkä herätä. On niin hyvä olla, siksi juon siideriä ja viiniä enemmän kuin koskaan ja poltan käteni teeveteen enkä tunne mitään. Sormet ja varpaat ovat sinipunaiset enkä vain tunne muuta kuin kylmyyttä ja tyytymättömyyttä.

Kaikkialla on kamalan kylmä enkä osaa asennoitua mihinkään oikein. Mikään ei tunnu miltään, vaikka pitäisi kai oikeasti tuntea paljon? Pitäisi olla onnellinen ja kaikkea — en oikeasti tiedä miksi, tuntuu vain että pitäisi — mutten osaa tuntea yhtään mitään. Haluan vain nukkua ja nukkuessani näen painajaisia. Autoa ajaessani pelkään ajavani ojaan jos yhtäkkiä mietin liikaa kun stereoista ei kuulu tu es mon meilleur, tu es mon meilleur les orages passent et demain sera meilleur. Kevyt ja pieni auto ei sovi epätasaiselle luonteelleni, onneksi se ei ole minun.

Onnellisuudesta on tullut kovin abstrakti käsite, jopa operational amplifier ja schmitt trigger ovat selkeämpiä ja jopa integrointi on helpompaa kuin selittää onnellisuus ja onko sitä. Onnellisuus odottaa kai siellä jossain, ehkä huhtikuussa Aasiassa, ehkä ensi lauantaina Sigur Rósin keikalla, ehkä jossain aivan muualla. Se voi olla myös se hetki kun vaaka näyttää -xxkg ja tajuan näyttäväni inhimilliseltä, tai sitten se on talviyö jossain muualla.

Haluaisin sanoa kaiken kaikesta ja vielä paljon enemmän, mutten vain osaa enkä osittain voi. Mikään ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, jos jotain, olen jatkuvasti entistä väsyneempi ja pelkään koulua. En tiedä miten ihmeessä jaksan viimeiset kuukaudet, mutta pakkohan se on? Minun piti olla niin paljon parempi, miksen ole? Ehkä tämä on vain laiskuutta ja pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, en vain osaa.

Voisin huomenna mennä starbucksiin istumaan ja itkemään kun en muista Stalinista, Hitleristä tai Venäjän vallankumouksesta yhtään mitään ja koe on liian pian.