real life has no appeal, it has no appeal.

Tänään aamulla maalasin huulet kiireessä kirkkaan punaisiksi. Ajotunnilla mietin jatkuvasti onko hampaissani huulipunaa, mutta uskalsin silti hymyillä ja nauraa. Kahvin jälkeen lisäsin punaa ja rajasin vaaleammalla, leikin kaunista ja itsevarmaa. Illalla suihkun jälkeen kasvoilla ollut maski oli valunut pois. Jäljellä oli surullinen klovni ripsivärit poskilla ja huulet häilyvän punertavina.

Sitä kai kaikki oikeastaan on; maskin maalausta ja siitä luopumista. Jollain tapaa punaiset huulet toivat uudenlaista itsevarmuutta, mutta samalla pelkäsin huulipunan leviämistä ja häpesin ruskettunutta ihoani. Hiusten väri on hirvittävän haalistunut, pitäisi jaksaa ostaa väri ja tehdä tälle jotain. Koulutöitäkin pitäisi tehdä, 4000 sanan tutkielma odottaa eikä minulla ole edes tutkimuskysymystä. Pelkään syksyä. Kuitenkin, tällä hetkellä on ehkä helpompi pelätä huomisaamua ja sitä seuraavia. Jos selviää päivästä toiseen, saattaa ehkä selvitä pidemmällekin?

Kuljen jälleen harmaalla alueella enkä oikeastaan tiedä mihin suuntaan kääntyä. Oikealla on mahdollisesti huonoja valintoja, vasemmalla huonompia ja suoraan jatkaessa pysyn välitilassa. Miksei elämä voisi edes pienen hetken olla mustavalkoista tai sitten vain entistä värikkäämpää? En tiedä mitä haluan ja tiedän kuitenkin, on vain kovin vaikeaa nähdä itseni elossa vielä kymmenien vuosien päästä. Toisaalta, ei kai sitä niin pitkälle edes tarvitse nähdä? Tuntuu, että kysymyksiä on kymmenittäin enemmän kuin vastauksia enkä oikeastaan edes sano mitään ääneen. Tytön puhuessa olen tahtomattani ilkeä ja näin karkoitan kaikki luotani kauas pois. Voisin juhannuksena juoda sen kunniaksi etten osaa mitään ja oikeastaan kaikki vain nauravat minulle. Hölmö, luulee, että siitä tulee joskus jotain vaikkei se pidä paikkaansa. Pitäisi kai nukkua ja yrittää muutenkin aikuistua, mutta toisaalta taas millään ei ole mitään väliä.

"uskallan väittää että ainakin mun mielestä me ollaan suhteellisen vakavassa parisuhteessa"

i feel like i'm the worst so i act like i'm the best.

しかし、あなたは気にしない。

But, you don't care.

Tänään päätin haluavani suunnistaa enemmän. Jos en kykene sijoittamaan elämääni kartalle, pystyn sentään piirtämään muiden rakentaman kartan ja kulkemaan sen mukaan. Yritän innostaa ihmisiä ensi vuoden Venlojen viestiin (vaikka mieluummin juoksisin Jukolan), sillä olisi ehkä hyvä yrittää löytää joku syy, miksi harjoitella.

Olen syönyt niin paljon, että suututin hymytytönkin. Ainakin pääni on aivan täysin varma siitä, että tyttö suuttui minulle eikä vastaväitteitä hyväksytä. Kumpa en nukkuisi yksin, mutta ei sille mitään voi. En tiedä mitä teen minkään suhteen. Ensin päätän ettei mikään kiinnosta ja sen jälkeen haluan vain kaiken pois ja sitten haluankin vain pyöräillä ja juosta. Törmäsin vahingossa uutisiin ja en oikein tiedä mitä ajatella. Kaikki tutut aikuistuvat ja yksi on raskaana, enkä minä tiedä mitä ihmettä tehdä. Putosinko kyydistä siinä vaiheessa kun oli tarkoitus aikuistua? Luulin olevani reipas ja kykenevä, mutta taidankin olla lapsellinen valittaja.

Voi jos osaisin oikeasti elää tai edes juoda kunnolla. En pysy hereillä enkä halua nukkua ja tänään kaikki on taas hieman enemmän sekaisin kuin eilen. Ehkä huomenna hiukseni vaihtavat väriä ja ehkä maanantaina maalaankin huulet kirkkaanpunaisiksi ja leikin edes pikkuisen onnellista. Ehkä maanantaina hymyilen ja nauran, juon kahvini enkä syö. Ehkä vielä jonain päivänä unohdan sinut, minut, hänet teidät ja kaikki enkä enää jaksa mitään ja lopun. Ei tämä näinkään voi ikuisesti jatkua, eihän?

ja maailma on sun.

Eilen The Carrie Diaries opetti minulle asioita, joita en tiennyt oppineeni. Kuten Carrie, minäkään en mennyt New Yorkiin etsimään ketään tai mitään paitsi itseäni. En halunnut löytää sinua tai häntä tai ketään muutakaan. Löysin hyvännäköisiä ihmisiä ja hyvää ruokaa, mutten mitään sen suurempaa. Paitsi ehkä palan itseäni. Loput palaset ovat siroteltuina ympäri cityä ja ne löytääkseni minun on palattava mahdollisimman pian. Identiteettini on hukassa vaikka ajokortti kertookin syntymävuoden ja muut henkilöllisyden todistamiseen vaadittavat tiedot. Eivät ne tiedot kerro mitään minusta ja elämästäni. Minä ihmisenä olen jotain paljon enemmän.

Tänään söin vaikken kai olisi saanut, mutta puheet ystävien kanssa rohkaisivat. Kerroin äidilleni kuinka aion väitellä vielä joskus tohtoriksi ja ystävämme kertoi, että hän osaa nähdä sielunsa silmin väittelemässä. Olen kuulemma ihminen, jolle facts ja figures voisivat olla arkipäivää ja näyttävät olevan helposti ymmärrettäviä. Puhuin matkasta Atlantin paremmalla puolelle ja ystävämme lupasi tulla kentälle saattamaan Starbucksiin. Ihanaa tietää, että vaikkei äitini kai pääsekään, edes joku pääsee. Tulevaisuus tuntuu edes hetken ajan paljon paremmalta ja selkeämmältä.

Olisi ihanaa nähdä tulevaisuus hieman pidemmälle; haluaisin tietää onnistuuko mikään ja kuinka käy kesäkuun 20.pvänä. Haluaisin nähdä ensi vuoden syksyyn — siitä pidemmälle on tarpeetonta tietää. Kaikki ajallaan. Ehkä vain yritän lukion jälkeen kerätä onnellisuuteni sirpaleita Atlantin tuolta puolen ja yritän samalla löytää itseni?

one lovely blog award.

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin. 

2. Sen jälkeen kerro 7 random faktaa itsestäsi.

3. Anna awardi eteenpäin lempibloggaajille/blogeille.

Sain tunnustuksen Stellalta aikoja sitten, mutta vastaaminen jäi. Ehkä nyt on myöhäistä, mutta ei se kai haittaa? Anteeksi etten aikaisemmin saanut aikaiseksi, se vaan vähän... jäi.

1. En ole enää perfektionisti ja olen hirvittävän kateellinen luokkalaiselleni, joka on laiha ja osaa kaiken ja on perfektionisti. Arvosanat laskivat yseistä ja kympeistä seiskojen ja kasien paikkeille ja se harmittaa. Ei kansainvälisen lukion pitäisi näin vaikeaa olla, mutta en vain osaa.

2. Aikoinani kirjoitin paljon, mutta nykyään en enää osaa pukea ajatuksia sanoiksi ja se harmittaa. Haluaisin yhä osata kirjoittaa, koska silloin kykenin siirtämään pahan olon johonkin järkevämpään.

3. Olen tiennyt ala-asteelta asti etten kykene asumaan Suomessa ja olemaan onnellinen, ensi vuonna muutan pois joko opiskelemaan tai sitten tekemään jotain muuta. Tänne en voi jäädä. Olen matkustanut koko ikäni melko paljon ja aina Suomeen palatessa koen kulttuurishokkia enkä hetkeen tiedä kuinka elää. Ulkomailla myös syömisongelmat helpottuvat kun uskallan syödä vailla pelkoa, että joku tuttu näkee minut possuilemassa.

4. En oikein osaa ilmaista itseäni kunnolla yhdellä kielellä — ehkä on sinällään huono, että puhun viittä kieltä. Äidinkielen lisäksi puhun englantia äidinkieltä vastaavalla tasolla ja ranskaa, japania ja ruotsia siedettävästi. Opin viime viikolla, että pystyn puhumaan small talkia ranskaksi jopa lievässä (tai hieman vahvemmassakin) humalassa.

5. En ole ikinä ollut "kunnon" kesätöissä enkä oikeastaan haluakaan, olen kauhean picky sen suhteen missä työskentelen. Ratsastustalleilla vietetyt kaksi kesää ovat lähimpänä oikeita töitä — muuten olen ollut festareilla vapaaehtoistyössä ja lisäksi olen aktiivinen partiossa. Vaikka toisin ehkä ajattelisi, rakastan partiotoimintaa enkä todellakaan halua lopettaa sitä.
6. Partion vastakohtana rakastan shoppailua ja voisin ostaa kalliita käsilaukkuja enemmän kuin säilytystilat sallivat. Vaatteiden ostaminen on ymmärrettävistä syistä vaikeaa, mutta kengät, asusteet ja laukut ♥ 
7. Rakastan opiskelua ja jos saisin valita voisin oikeastaan opiskella koko loppuelämäni. Sillä ei valitettavasti tienaa niin paljon kuin haluaisin, mutta haluaisin vielä aikanani väitellä tohtoriksi — mielellään vielä äitini elinaikana. Haluaisin jatkaa hänen jalanjäljissään akateemista uraa siinä mielessä, että kouluttautuisin mahdollisimman pitkälle. Haluaisin tulevaisuudessa tehdä psykologisia profiileja rikollisista ja täten mitä oletettavimmin työskennellä FBI:ssa.

Lahjoittaisin tämän Goofylle ja Pinnille.

älä siitä huoli, näinhän täällä käy.

En oikeasti halua sanoa sanaakaan päättäreistä, mutta kerrottakoon, että hymytytön paras ystävä kehotti minua hirttämään itseni ja lupasi neuvoa. Mietin turhan vakavissani syöväni kaikki huoneeni nurkista löytyvät lääkkeet, on siellä sentään lyricaa ja lihasrelaksantteja kaiken normaalin lisäksi. En kuitenkaan tehnyt mitään ja jälkeenpäin ehkä harmittaa.

Vaikka olenkin hymytytön luona, tuntuu, ettei kaikki ole ennallaan. On asioita joille en kykene tekemään mitään ja kaikki kaatuu pikkuisen enemmän päälle kuin aikaisemmin. Vatsani on aivan varmasti suurempi kuin aikaisemmin, käsivarten ainakin viisi kertaa paksummat ja reidet vähintään tuplaantuneet. Piilouduin mustiin vaatteisiin vaikka ulkona onkin lähemmäs +30°C ja hukutan murheeni vihreään omenasiideriin. En löydä onnea vaikka miten etsinkin ja se tuntuu pikkuisen pahalta.

Jostain syystä haluan kuitenkin yrittää, sillä tyttö on kai sen arvoinen. Tai ehkä se on vain tämä kesä, haluaisin tästä kesästä paremman kuin viimeisestä — joskin uusien ystävien kanssa vietetty aika oli korvaamatonta ja haluaisin tänäkin kesänä viettää aikaa heidän kanssaan. En vain oikein tiedä, tuntuu, että he eivät halua viettää aikaa kanssani, mutta ehkä vain tunkeudun seuraan jollain kerralla. Tuossa porukassa se on okei, koska kaikki heittävät jatkuvasti huonoa läppää ja kertovat vihaavansa toisiaan. Onnellisuutta ei kukaan muu voi minulle tuoda eikä se löydy kenestäkään. Ainoastaan minä voin toimia sen eteen ja saavuttaa sen.