tracing patterns across a personal map.

Jos kirjoittaisin tätä 24h sitten, tekstin sävy olisi täysin erilainen. Eilen aamulla herättyäni näin viestin häneltä enkä hetkeen tiennyt olenko yhä unessa vai onko se totuus. Viesti kertoi asioista ja jollain tapaa kaikki oli seesteistä. Kirjoitin pitkän vastauksen ja lähes myöhästyin kokeesta, hups. Kävin alkossa ennen yhtätoista ja yhdeltä olin jo puoli skumppapulloa enemmän iloinen. Illalla juhlissa join ilmaista juotavaa ja hetki sitten tajusin syöneeni liikaa salaattia.

Pitäisi kai olla onnellinen kun kesäloma on alkanut, mutta en kykene siihen. Olen ollut onnellinen liian kauan, nyt reuna vain pettää ja putoan. Minun kuuluisi olla onnellinen ja nauttia lomasta, mutten osaa. Luokkalaiset puhuvat eräästä, joka itkee seiskaa huonommista arvosanoista ja valittaa ruokailusta enkä voi muuta kuin ahdistua. Olen liian kateellinen, sillä minullahan kuului olla ongelmia. Joskus väitin olevani paljon muuta kuin tämä kaikki mutten enää oikein tiedä. Ehkä koko nykyinen identiteettini on rakentunut sen päälle, että en osaa syödä tai elää. Nykyään olen kuitenkin vain.... lihava tyttö joka ei osaa elää.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun luen vanhoja kirjoituksia ja näen kaikki sanat kuolemaan liittyen. Miksi edes jaksan puhua siitä kun en kuitenkaan tapa itseäni? En osaa, en uskalla, en pysty, enkä vain pystyisi. Ajattelen ensi vuotta enkä oikeasti enää usko selviäväni hengissä. Kokeiden tulokset olivat sitä mitä odotinkin, mutta olen enemmän kuin pettynyt itseeni. Ainoa oikea tapa viettää koko kesä olisi opiskella, pyöräillä ja unohtaa ruoka — ihan kuin onnistuisinkin... No jaa, ehkä leikin edes hetken etten söisi niin paljoa. Parasta olisi jos saisin kaiken tämän pois mahdollisimman pian. Olisin hyvä edes jollain tasolla kun en koulussa selkeästikään pärjää?

Miten kaikestä on voinut tulla näin järjettömän monimutkaista ja vaikeaa? Elämä on kokonaisuudessaan pelkkää eteenpäin rämpimistä ja suo ei tunnu loppuvan koskaan. Muistan joskus ajatelleeni, että ehkä neljä vuotta kaiken kanssa olisi tarpeeksi avun hakemiseen, nyt vajaan seitsemän vuoden jälkeen koen tämän riittämättömäksi. Eihän mikään ole huonosti vaikka haluaisinkin kuolla. Ei tällä ole mitään väliä, en ole tärkeä eikä mikään tästä merkitse tulevaisuudessa enää mitään.

mutta mikä oikein on tulevaisuus ja onko sitä jos ei halua enää jatkaa?

everything is fine but i wish i was dead.

Ylläoleva kuva on Sigur Rósin konsertista vuorilta. 

Heinäkuussa näen kyseisen yhtyeen Joensuussa ja ehkä elän. 

Tai sitten vaihtoehtoisesti itken jos näen jotain, mitä en kestäkään.

Olen ehkä syönyt oikein tai sitten en, en uskalla katsoa painoa, koska turvottaa. Alkoholia olen juonut liikaa, mutta ei sillä ole mitään väliä. Kun asioilla ei ole mitään väliä on alkoholinkäytölläni kaikkein vähiten. Tai oikeastaan minun hyvinvoinnillani. Eilen taisin itkeä hymytytölle ettei mistään tule mitään, koska olen syönyt liikaa. Tänään olen vain.... tavallinen toivoton itseni. En jaksa kiivetä takaisin reunalle, matka alaspäin on paljon helpompaa.

Valkoviini on hyvää mutten tunne mitään. "Silloin vasta tuntee elävänsä kun käy kuoleman portailla", toteaa hahmo television piirretyssä enkä usko koskaan olleeni lähellä kuolemaa. Olen kokenut eläväni, mutta kuitenkin. Ei asioista tule mitään, vaikka tiedän kaiken korjaantuvan jos ottaisin itseäni niskasta kiinni. Entä jos en vain jaksa?

Miten voin saada elämänreunasta kiinni jos en oikeasti edes jaksa kurkottaa enkä halua kertoa kenellekään siitä mitä tapahtuu? Ehkä annan kaiken vain pudota ja ensi syksynä itken jälleen etten todellakaan jaksa. Sitten leikin terävillä esineillä koko talven ja uuden vuoden aikoihin ryhdistäydyn, olenhan ulkomailla. Lukulomalla ryhdistäydyn enemmän, olenhan auringon alla kaukana kaikesta pahasta. ...toisaalta, mikään ei takaa lukulomalle asti selviämistä. Ehkä vain kuolen viimeinkin ensi talvena. Onhan sitä jo odotettu viidenneltä luokalta asti.

nothing's really making any sense at all, let's talk.

Hengitys muuttuu kyyneltulviksi poskilla ja laulun mukaan valot ohjaavat minut kotiin. Valosta varjoihin siirtymä tapahtuu nopeammin kuin ehdin kuiskata "anteeksi" ja tytön kysyessä "mikä hätänä?" näen jo punaista. Sellaista punaista, joka syövyttää kaiken eikä koskaan päästä irti otteestaan.
Punainen, joka on tarpeeksi valkoinen etten oikeasti suutu vaan ennemminkin ahdistun.

Jos osaisin kertoa mikä on vialla, miksi teen mitä teen, kertoisin. En vaan osaa, eikä hymytyttöä voi kiinnostaa. Vajoan välinpitämättömyyteen enkä välitä. Nauran jos joku sanoo välittävänsä — ei sinua oikeasti kiinnosta, haluat vain olla hyvä ihminen. Kaiken merkitys on kadonnut harmaan sumuverhon taakse enkä pääse verhon toiselle puolelle. Tällä puolella on kiiltävää ja kirkasta ja karheaa, toinen puoli olisi jotain tuntematonta enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tarvitseeko tunteita johonkin? Kaikessa rehellisyydessä: minua pelottaa. Leikitään etten juuri sanonut noin.

Koeviikko tekee kaikesta hurjan paljon kauheampaa ja haluan vain kuolla. En enää kykene välittämään mistään ja ajattelen kuolemaa turhan paljon. Ajatus terästä iholla kuulostaa liian houkuttelevalta ja ilman hymytyttöä se ei olisi jäänyt vain ajatustasolle — pelkään vain hänen paniikkikohtauksiaan jos hän näkisi arpeni. En enää jaksaisi olla ystävällinen tai mukava kenellekään kun koen kaikkien olevan ilkeitä minulle. Piiloudun teräskuoreen, josta ei niin vain kuoriuduta.

Suojaudun samoin kuin aikanani yläasteella enkä tiedosta miksi.

Ehkei tätä sotkua saakaan koskaan selväksi?

are we getting closer or are we just getting more lost.

Koeviikko alkaa ja minusta kuoriutuu jälleen se hirviö, joka vain huutaa, ei nuku ja käyttäisi mielellään aivan liikaa alkoholia. En kestä tätä stressiä pelkään olevani hymytyttöä kohtaan aivan liian ilkeä — ei sillä, että se nyt jotain yllättäisi. Toisaalta taas, eihän millään ole mitään väliä.

Tämä oli taas yksi niistä päivistä kun itkin kipua opettajan puhuessa atlantic charterista ja yalta conferencesta. Tänään tärisin luokan edessä puhuessani, sitä ei oikeasti tapahdu ikinä. Tänään iloitsin täysi-ikäisyydestäni ostamalla pahaa siideriä, ei enää ikinä foxya. Tänään olin liikaa ja olen yhä enkä voi sille mitään.

Leikittelen ajatuksella kaiken lopettamisesta. 

Mitä tässä oikeastaan on enää jäljellä muuta kuin kuolema?

Kiinnostaisi myös tietää kuinka monelta asialta on mahdollista paeta yhtäaikaa? 
Voiko juosta ikuisesti jos ei vain yksinkertaisesti halua kohdata todellisuutta?
Heräänkö jonain aamuna kolmekymppisenä ja ajattelen häntä?

toisiimme me vaikka väsytään päätöksestä kiinni pidetään.

"Muutan kanssasi minne tahansa jos vain haluat. 

En enää pysty elämään ilman sinua, en halua elää toisessa maassa."

Olin eilen oikeasti aika kaunis, tunsin oloni kauniiksi. 
Korkokengät tuntuivat hyvältä ja rakastin maailmaa.

Ilta oli hieno vaikka puheeni kuulostikin varmaan kauhealta (kuulin kehuja lähes kaikilta muttei mistään voi koskaan olla varma). Join enemmän kuin pitkään aikaan ja tanssin kuin hullu vaikken todellakaan osaa tanssia. Suutelin hymytyttöä ruokapöydässä ja tulin ilmeisesti kaapista ulos aika monelle. Tapasin joitain ihmisiä pitkästä aikaa ja oikeasti nautin elämästäni.

Illalla mikään ei vaan enää tuntunut miltään ja nyt sama toistuu. Pelkään aikuisuutta en ehkä haluakaan olla 18v tämä tuntuu liialliselta. En kykene kantamaan vastuuta omasta elämästäni voi luoja en pysty.
Lohduttaudun sillä, että voisin kuolla ja sille ei voitaisi tehdä mitään.
Vapaus on suuri vankila.