miten sydämet toimii tietääkö kukaan.

Jos jokin olisi oikeasti vialla saisin olla surullinen, mutta kun kaikki on hyvin. On. Aivan varmasti on. Minulla on rakastava tyttöystävä, vaikka kaikki eivät siitä tiedäkään. Ehkä vielä jonain päivänä jaksan julkaista sen facebookissa, toistaiseksi on ollut parempi vaieta kun rehellisesti sanottuna en tiennyt tunteistani alkaessani seurustelemaan. Asiat ovat kuitenkin vahvistuneet vaikka välillä mietin mitä helvettiä teen ihmisen kanssa, jota en kykene auttamaan. Kuitenkin, kyllä minä rakastan. Salaa, hiljaa, syvällä ja kaukana. En uskalla kertoa, sillä jos kerron kaikki muuttuu eikä hän ehkä uskoisi. Samalla tapaa kuin rakkautta, pohdin tulevaisuutta, mutta siitäkin vaikenen. Jos kukaan ei tiedä, kukaan ei voi nauraa.

Haluaisin puhua yhdestä asiasta mutten oikeastaan uskalla. Tiedä sitten miksi, periaatteessahan minut varmaan täältä tunnistaisi jos haluaisi. Tavallaan se ei kiinnosta, mutta oikeastaan kiinnostaa. Toisaalta en ymmärrä miksi kukaan tuttavistani haluaisi tätä lukea, ehkä out of sheer curiosity? En tiedä edes lukeeko kukaan muutenkaan, ehkä ei. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä en pysty puhumaan päätä tyhjäksi missään tai mitenkään. En osaa kirjoittaa tarinoita, joissa siirrän ajatukseni toisille hahmoille ja todellisuus nousee rinnakkaistodellisuuteen. Harmittaa. Pitäisi ehkä vain kirjoittaa, mutta valkoinen dokumentti näyttää liian pelottavalta.

Olen vahingossa tai tahallani ollut syömättä 18h, ehkä voisin juoda lasillisen viiniä ja toivoa kaiken unohtumista. Heräsin tänään surullisiin uutisiin, mutta syystä tai toisesta en tuntenut mitään. Nyt haluaisin tatuoida ranteeseeni jotain kaunista, joka muistuttaisi elämästä. Haluaisin muistaa, että elämä voittaa vaikkei aina siltä tuntuisi. En vain voi olla varma voittaako se ja yhtäkkiä pelkään ettei voita. Jos tatuoisin sanat "I am not afraid to keep on living, I am not afraid to walk this world alone" uskoisinko sen itsekin? Musiikki ei katoa ja toivon vain muistavani sen. Olisi säälittävää kuolla nyt. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään tai sitten en vain anna sen tuntua. Defenssimekanismi.

En saa ikinä tarpeeksi vastuuta ja siltikin sitä on liikaa.
Muutaman kuukauden päästä ketään ei enää kiinnosta juomiseni.
Ei nytkään varmaan oikeasti kiinnosta, luulen vain.

"It was a lie when they smiled 

And said, "you won't feel a thing""

ei, sitä ei saa parantaa.

Viinilasin punainen näyttää kauniilta ja mietin miksei iholla kulje vaaleampia punaisia viivoja. Ne kuuluisivat sinne ansaitsisin sen en saa elää ulkoisesti ehjässä ja suuressa ruumiissa jos päässä kaikki on rikki. Ehkä kaiken hajonneeksi väittäminen on liioittelua, mutta toisaalta... ei parisuhde mitään muuta. En osaa mitään ja näen vanhoja kuvia ja haluan hypätä lumihankeen, josta kukaan ei enää ikinä löytäisi. Jos en kohta saa syömisiä kuriin joudun ehkä kuolemaan tai tekemään jotain radikaalia miksen vain voisi osata?

Kevään edetessä voisin alkaa pyöräillä kouluun vaikka käytänkin vain hameita ja mekkoja ei se haittaa minun on liikuttava ja laihduttava. Kesään mennessä pitää olla laihempi viimeksi tuolla maassa ollessani olin monta kiloa laihempi olin kaunis. Oikeasti. En kestä enää, kaikki ovat poissa eikä kukaan voi kuunnella kun ne joille puhuisin vain nauravat. Olen ilkeä ja piilotan kaiken punaisten aurinkolasien taakse. Piilotan epävarmuuden hyväntuoksuiseen pinkkiin laukkuun. Kätevästi kaiken inhon saa piiloon kun värjää huulet punaiseksi ja hymyilee. Kukaan ei onneksi näe mitään eikä ymmärrä.

"Joudun verikokeisiin" "en saa syödä kuin 1500kcal päivässä" "pulssini on liian alhainen" LOPETA LOPETA LOPETA LOPETA LOPETA en pysty kuuntelemaan. Toisaalta, ei se ole heidän ongelmansa vaan minun. Olisi vain pitänyt lopettaa kaikki kun asiat olivat vielä "oikeasti huonosti" ja olin koulukiusattu. Enää ei ole mitään syytä olla onneton.

Jos jätän punaisia jälkiä älä kysy niistä.
jos teksti on sekavaa, syyttäkää lasin punaista.

Hymytyttö taisi juuri antaa luvan syömisen lopettamiseen ja haluan vain kuolla. Miksi koskaan päästin itseni tällaiseksi?

nobody loves you because you have taken a chance.

Petitio principii is also known as the complex form. Post hoc ergo propter hoc mistakes correlation for a cause. Bifurcation assumes that two categories are mutually exclusive and exhaustive. Tu quoque pointing to a similar wrong or error committed by someone else. Ad verecundiam is based on the principle of "letting sleeping dogs lie". Non sequitar literally means "does not follow"and it is an argument which fails to establish a connection between the premises and the conclusion.

Ei minulla kai oikeasti ole paljoakaan sanottavaa. Hymytyttö on ihana, ikävä on valtava.
Koulu on raskasta, mutta menettelee kuitenkin. Vapaa-aikaa ei ole ja silloin harvoin kun sitä on syön liikaa enkä tee mitään kouluun liittyvää. Tämä on vain elämää ja jossain salaa sisällä nautin. Kaikesta huolimatta.

Tänään näin jotain, jota en ole pitkään aikaan nähnyt. On kai väärin, että sydän löi muutaman kerran liikaa?

monta kertaa näin käy, kaikki päälle ei näy.

"se on oikein mukava tyttönen 

totta kai saa tulla meille ihan milloin haluaa"

"olisitko mun prinsessani?"

"en ole ajatellut päästää irti, 

vaikka lähtisitkin opiskelemaan"

"outoa kun on velvoite, 

muttei mikään paha sellainen"

Kaiken tämän alla kytee itseinho viha ahdistus kuolemanhalu halu laihtua olla pienempi kadota. Ei sille voi mitään en pääse irti enää en halua pelkään tytön leikkivän asioilla, joilla ei kuulu leikkiä. 

Samaan aikaan elätän toivoa miinus kymmenestä ennen kesää vaikka oikeastaan miinus viisikin olisi hyvä. En haluaisi syödä koskaan ikinä milloinkaan. Tahdon vain juoda pepsi maxia ja kivennäisvettä ja kadottaa kaiken ylimääräisen. Olen niin suuri ja ylimääräinen ettei ole todellista.

Eilinen auringonpaiste hymyilytti ja halusin tytön luokse niin kuin jokaisena päivänä kun olemme erossa. Miksi kaupunkien välissä olevat muutamat sata kilometriä tuntuvat aivan yhtä pahalta kuin vuosi sitten olleet lähes 9000km?

anna rakas voimia jaksamaan alusvaatemainokset kaduilla.

Asiat olivat niin kauhean hyvin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa mutten ehtinyt enkä osannut. Nyt kun kaikki jälleen hajoaa ja unettomuus palaa, tuntuu kirjoittaminenkin helpommalta. Mustelmat sattuvat ja ajatus olemassaolosta inhottaa. Pelottaa kun ajattelen asian olevan tavalla, jolla en todella sen haluaisi olevan. Olen viettänyt koko loman tytön vieressä ja nyt joudun nukkumaan yksin ja selvänä. Kuinka se on mahdollista?

Onko aivan pakko pitää kiinni jos haluaakin päästää irti?

Onneksi kukaan ei tiedä eikä kukaan pyydä jäämään saan taas rauhassa miettiä kaikkea kävellä sillalla katsoa alas laulaa elämän pois keinumisesta itkeä ulkonäköäni. Voin esittää tytölle kaiken olevan hyvin ja ehkä salaa hiljaa aivan yksin kadota pois eikä hänkään huomaisi? Katoamistemppu.

Kirjoitin paperille viisi yliopistoa ja huomenna palautan sen. Opettaja nauraa. Tiedän hänen nauravan.

"Ei tuollainen ruma ja typerä tyttö mihinkään pääse, se on selvää."