miten sydämet toimii tietääkö kukaan.

Jos jokin olisi oikeasti vialla saisin olla surullinen, mutta kun kaikki on hyvin. On. Aivan varmasti on. Minulla on rakastava tyttöystävä, vaikka kaikki eivät siitä tiedäkään. Ehkä vielä jonain päivänä jaksan julkaista sen facebookissa, toistaiseksi on ollut parempi vaieta kun rehellisesti sanottuna en tiennyt tunteistani alkaessani seurustelemaan. Asiat ovat kuitenkin vahvistuneet vaikka välillä mietin mitä helvettiä teen ihmisen kanssa, jota en kykene auttamaan. Kuitenkin, kyllä minä rakastan. Salaa, hiljaa, syvällä ja kaukana. En uskalla kertoa, sillä jos kerron kaikki muuttuu eikä hän ehkä uskoisi. Samalla tapaa kuin rakkautta, pohdin tulevaisuutta, mutta siitäkin vaikenen. Jos kukaan ei tiedä, kukaan ei voi nauraa.

Haluaisin puhua yhdestä asiasta mutten oikeastaan uskalla. Tiedä sitten miksi, periaatteessahan minut varmaan täältä tunnistaisi jos haluaisi. Tavallaan se ei kiinnosta, mutta oikeastaan kiinnostaa. Toisaalta en ymmärrä miksi kukaan tuttavistani haluaisi tätä lukea, ehkä out of sheer curiosity? En tiedä edes lukeeko kukaan muutenkaan, ehkä ei. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä en pysty puhumaan päätä tyhjäksi missään tai mitenkään. En osaa kirjoittaa tarinoita, joissa siirrän ajatukseni toisille hahmoille ja todellisuus nousee rinnakkaistodellisuuteen. Harmittaa. Pitäisi ehkä vain kirjoittaa, mutta valkoinen dokumentti näyttää liian pelottavalta.

Olen vahingossa tai tahallani ollut syömättä 18h, ehkä voisin juoda lasillisen viiniä ja toivoa kaiken unohtumista. Heräsin tänään surullisiin uutisiin, mutta syystä tai toisesta en tuntenut mitään. Nyt haluaisin tatuoida ranteeseeni jotain kaunista, joka muistuttaisi elämästä. Haluaisin muistaa, että elämä voittaa vaikkei aina siltä tuntuisi. En vain voi olla varma voittaako se ja yhtäkkiä pelkään ettei voita. Jos tatuoisin sanat "I am not afraid to keep on living, I am not afraid to walk this world alone" uskoisinko sen itsekin? Musiikki ei katoa ja toivon vain muistavani sen. Olisi säälittävää kuolla nyt. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään tai sitten en vain anna sen tuntua. Defenssimekanismi.

En saa ikinä tarpeeksi vastuuta ja siltikin sitä on liikaa.
Muutaman kuukauden päästä ketään ei enää kiinnosta juomiseni.
Ei nytkään varmaan oikeasti kiinnosta, luulen vain.

"It was a lie when they smiled 

And said, "you won't feel a thing""