Vérité.

Tuntuu oudolta kun tajusin viimeyönä, että olen oikeasti nykyään onnellisempi kuin vähän aikaa sitten. Toki siihen vaikuttaa melko varmasti valon määrän lisääntyminen, oli ihanaa herätä tänään aamulla ja tajuta ulkona olevan valoisaa vaikka kello oli vasta 06:33. En keksi muita järkeviä syitä, vaikka ehkä sekin, että en stressaa enää ulkonäöstäni niin paljoa saattaa vaikuttaa. Kyllä, vaa'alla käydessäni en pidä näkemästäni joten sen takia pyrin välttämään sitä. Tavallaan kiinnostaisi tietää, mutta ehkä on parempi etten edes käy huvin vuoksi. Ei siitä seuraa mitään hyvää kuitenkaan, en tule olemaan yhtään sen onnellisempi nähdessäni digitaaliset mustat numerot. Ne numerot eivät oikeasti tuo sitä onnea, eivät tuo, vaikka kuinka yrittäisi niin ajatella.


Olin kevyempi 8lk syksyllä, olinko onnellisempi? Lukiessani päiväkirjaani voin vain todeta, etten todellakaan ollut. Muistan nähneeni itseni kutakuinkin tämän kokoisena, vaikka oikeasti olin kevyempi ja pienempi. V(k):n sanojen mukaan siinä vaiheessa kaikki viimeistään tajusivat, että minulla on ongelmia syömisen kanssa. En ymmärrä, enhän ollut edes pieni? Kyllä, laihempi kuin nyt, mutta silti. Muistan yhä melko elävästi joitain päiviä jolloin kävelin koulun portaita alas ahdistuneena valtavasta ulkomuodostani, muistan nähneeni itseni oikeasti aivan hillittömän oksettavan valtavan suurena sinivalaana vaikka olinkin kevyempi kuin nyt. Minun pitäisi ymmärtää kuinka ne numerot eivät oikeasti tee onnea, jos pää on täysin sekaisin niin sillä ei ole mitään väliä mitä vaaka näyttää. Vaikka BMI olisi 14 en olisi onnellinen, en helvetti vieköön olisi. Olisin melko varmasti erittäin onneton. Miksi ihmeessä sitten kuvittelen yhä, että numerot tuovat onnellisuuden kun taidan melko hyvin tietää, etteivät ne tuo.
Numerot ovat vankila, numerot varastavat kaiken elämänhalun. Ne vievät omaan kieroon maailmaansa josta poistuminen on niin paljon vaikeampaa kuin sinne putoaminen. Alkuun kaikki ei tunnu millään tapaa pahalta, eikä se väärältä tunnu vieläkään, mutta siihen ahdistukseen vain kyllästyy. Alkaa miettiä, onko tämä kaikki sen arvoista? Tätäkö oikeasti tahdon?

Olen tänään pohtinut sitä, kuinka paljon helpompaa tämä kaikki olisi jos uskaltaisin laittaa edes puolet siitä energiasta jolla olen ylläpitänyt kaikkea niin kauan siihen, että pääsisin tästä eroon. Pitäisi uskaltaa  päästää irti siitä jolla en saavuta onnea, siitä vahvasta äänestä joka päivästä toiseen kertoo kuinka huono ja riittämätön olen. Kuinka en koskaan saavuta mitään tämän näköisenä, kukaan ei koskaan tule välittämään minusta kun olen näin huono, kuinka minun pitää olla parempi ja vielä enemmän. Minun täytyy olla täydellinen ja sitten kaikki on helpompaa.. Ei, ei se mene niin tai en ainakaan usko sen menevän. Mitä sitten vaikka olisinkin paljon kevyempi, päätyisin pahimmassa tapauksessa sairaalaan letkuihin ja siinä vaiheessa ihmiset huolestuisivat. Haluanko muka oikeasti sitä? 

Haluanko "onnistua" sairaudessa (voiko sairaudessa onnistua tai epäonnistua?) ja olla sairaalassa koska elimistöni romahtaa? Olisin kykenemätön matkustamaan ulkomaille, kykenemätön lähtemään ulos silloin kun tahdon, kykenemätön käymään keikoilla, pakotettu elämään toisten täysin kontrolloimaa elämää. Onko se nyt sitten ihan oikeasti se mitä tahdon tulevaisuudeltani? Onko kaunista näyttää harmaalta aaveelta joka vaeltaa paikasta toiseen vailla unelmia ja elämäniloa, jonka elämän ainoa sisältö on numerot? Aave, jonka luut voivat katketa milloin tahansa, jonka hiukset putoilevat päästä, jonka sormet ja varpaat ovat jatkuvasti siniset kylmästä, joka saa mustelmia mitä pienimmistä asioista. Sitäkö tahdon?

Rakastan unelmointia ja haaveilua, olen aina rakastanut. Sisälläni on romantikko, kaikkea suloista rakastava eskapisti joka tahtoisi vain olla onnellinen. Tahtoisin nähdä ja kokea niin hurjan paljon, mutta niin kauan kuin jatkan näin, ympärilläni on aina muuri. Se erottaa minut "normaalista" elämästä, elän omassa pienessä kuplassani joka on vuorattu peileillä, jossa kaikki on aivan täysin väärinpäin. Siellä kaikki omituinen ja tyhmä on normaalia, eihän oksentaminen ole outoa ja tyhmää? Voi kyllä on. Onko siinä jotain hienoa, että menee ruokailun jälkeen työntämään sormet kurkkuun ja itkien tahtoo oksentaa ahdistustaan pois? Siinä ei helvetti vieköön ole mitään hienoa, glamour ja onni ovat kaukana. Edes oksentamisen jälkeinen tunne ei tuo onnea, en ole onnellinen juodessani kylmää vettä jotta suussa oleviin haavaumiin ei sattuisi niin paljoa. En ole onnellinen peitellessäni punaista ja turvonnutta naamaani.

Onnellisuus tulee jostain aivan muusta.

"I feel these four walls closing in

My face up against the glass

I'm looking out... hmm

Is this my life I'm wondering

It happened so fast

How do I turn this thing around

Is this the bed I chose to make

Its greener pastures I'm thinking about hmm

Wide open spaces far away

All I want is the wind in my hair

To face the fear, but not feel scared

Wild horses, I wanna be like u

Throwing caution to the wind

I run free too

Wish I could recklessly love, like I'm longing too

I wanna run with the wild horses

run with the wild horses

I see the girl I wanna be

Riding bare back, care free alone

For sure

If only that someone was me

Jumping head first headlong with out a fall

To act and damn the consequence,

How I wish it could be that easy

But fear surrounds me like a fence

I wanna break free yeah ohh

All I want is the wind in my hair

To face the fear, but not feel scared"

Natasha Bedingfield - Wild Horses

Olen hyvä näyttelijä, mutta onko näytelty onni hienoa? Luulisi sen nyt kuitenkin olevan paljon hienompaa, että olisin oikeasti onnellinen. Ollakseen onnellinen, asioiden ei tarvitse olla täyellisesti. Mikään ei koskaan tule olemaan täydellistä, on opittava katsomaan virheiden läpi tai näkemään niissä se kauneus. Alkuvuodesta asiat eivät olleet täydellisesti, mutta todella hyvin kylläkin, ja olin onnellinen. Olin todella onnellinen huolimatta ajoittaisista paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta. Pääasiallinen mieliala oli kuitenkin todella onnellinen ja saman mielialan saavuttaminen olisi mukavaa.

Onni muodostuu loppujen lopuksi niin pienistä asioista, että se on tavallaan huvittavaakin. Aivan kuin pienet surut kasaavat isoja pahoja muureja, samoin myös pienet ilonaiheet kasaavat suurta onnea. Tärkeimmät asiat elämässä ovat juuri näitä pienia iloja jotka tuottavat lopuksi suurta onnea.

Isot pahat asiat voivat määrittää mielialasi, mutta lienee siitäkin on mahdollista muuttua. Ei se tosiaankaan ole helppoa ja se tulee olemaan aivan hurjan vaikeaa. Kuitenkin tahdon uskoa ja uskonkin sen olevan mahdollista. On monia ihmisiä joilla asiat ovat huonommin kuin minulla, ja siltikin he osaavat olla onnellisia. Minäkin tahdon oppia.

Lupasin olla onnellinen jonain päivänä. 

Eikö kuitenkin olisi parempi, että se joku päivä tulisi pian?

Miksi työntäisin onnea kauemmas? Kyllä, minua pelottaa aivan hurjan paljon. Kukaan ei kerro tämän olevan hyvä asia, tahtoisin kuulla jonkun sanovan niin, mutta jos en kerro niin ei kukaan voi sanoa mitään. Loppujen lopuksi ainoastaan itseesi voit luottaa, joten pitää juosta sitä kohti joka pelottaa eniten vaikka olisikin yksin. Pelkään päästää irti, mutta pelkojaan on kohdattava. Pitää toisinaan nauraa niille päin naamaa ja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Menin tänään vuosikirjakuviin vaikka lähes hyperventiloin kauhusta, pelko ei hallitse minua, minun on hallittava sitä.

Tiedän tämän varmaankin olevan vielä vaikeampaa mitä kuvittelen, mutta jos yrittää tarpeeksi niin eikö silloin pitäisi onnistua?

Katsotaan kuinka käy.

"Any day I'll go bad, thinking bad

Everyone is against me and the world wants to fight me

Preparing to battle an enemy unseen

During my stressing I'm blinded to the lesson

That could be a blessing if I'd be confessing that 

The enemy I'm trying to beat is hiding inside of me"

Natasha Bedingfield - Happy

Mentereuse.

"Full of regrets, inside of my head

I'm losing sleep, but so oh oh oh oh what

I'm thinking ways to getting back to reality

Convince my brain to never go back to my old ways"

Forever The Sickest Kids - Get Over Yourself

Olen tänään tajunnut kuinka tavallaan estän itseäni poistumasta tästä helvetistä. 

Teen yhä asioita tavallaan "vasten tahtoani", koska olen tehnyt niin ennenkin. Tänään lähdin kaupungille syömättä mitään, sillä "minulla oli niin kova kiire aamulla". Tavallaan se oli tottakin, olin aivan koomassa koko aamun, kyllä silti olisin ehtinyt syödä jos olisin priorisoinut. Kuitenkin kotiin tultuani söin vaikka mielessä kävikin kuinka helppoa olisi olla syömättä ja mennä pelkästään päivällisenä olevalla tomaattikeitolla. 

En tiedä mitä tästä oikein tulee, on vaikeaa yrittää yhtäkkiä olla "normaali" kun ei omat tavat edes tunnu niin kauhean epänormaaleilta. Ei tunnu epänormaalilta miettiä syömiään kaloreita vaikka kuinka paljon päivän aikana tai ylimalkaansa ruokaa lähes kokoajan. Tämä ei tunnu epänormaalilta kun on elänyt näin suhteellisen pitkään (tai en nyt tiedä onko se pitkä aika, about 2,5v, mutta aivan tarpeeksi kauan kuitenkin). Tuntuu paljon epänormaalimmalta, ettei miettisikään muka kokoajan ruokaa ja kaloreita. Että päivittäin ei tulisi laskettua kalorimatikkaa ja aivan "vapaaehtoisesti" vaikka muuten olenkin huono matikassa. Olisiko muka päivä jolloin voisin olla tyytyväinen itseeni ja syödä silloin kun on nälkä välittämättä siitä, että ympärillä on ihmisiä? Kuulostaa epätodelliselta.
Väitän yrittäväni tosissani ja niin hetkittäin teenkin, kuitenkin on hetkiä jolloin en todellakaan yritä vaan annan äänelle kaiken vallan sillä en jaksa välittää.


Olen hiukan väsynyt yrittämään ja hymyilemään, mutta maskini ei rakoile, se on ja pysyy. En tahdo rikkoa illuusiota jota niin huolellisesti olen luonut ja pitänyt yllä. Olen ollut parempi siinä kuin koskaan uskoin pystyväni olemaan. Luulin olevani huono valehtelija, mutta olen oikeastaan todella hyvä, tiedän tasan yhden ihmisen joka näkee ja kuulee valheideni läpi, yksi hänen lisäkseen näkee naamarin läpi. Kuitenkaan kukaan muu ei näe ja kuule valheita valheina, muut näkevät sen totuutena. Olen niin taitava etteivät ihmiset näe milloin valehtelen ja vanhempani väittävät minua huonoksi valehtelijaksi. Voi, olen niin taitava etteivät he tajuakaan. Toisinaan nauran sille kuinka hyväuskoisia ihmiset ovatkaan, he aivan oikeasti uskovat aivan mitä tahansa. Silloin joskus kun sanon vastaan toisille siitä, kuinka oikeasti tuntuu pahalta kuulla jotain heidän suustaan, vastaus on välinpitämätön olkienkohautus tai vittuilua. Sen takia on helpompaa vain leikkiä mukana ja nauraa sille kuinka minua kutsutaan eläväksi kuolleeksi päivittäin. Näytän harmaalta ruumiilta rinnakkaisluokkalaisen mukaan. En pidä siitä, että hän kutsuu minua ruumiiksi, mutta nauran silti mukana. Antaa toisten pitää hauskaa kustannuksellani vaikka se sattuukin. 

Keikkaan on viikko aikaa.

Näen livenä viimein yhden bändin joka on pelastanut minut, kyllä, näitä bändejä on muutamia, mutta tämä on yksi niistä. Syksyllä 2009 muistan miettineeni kaikesta irti päästämistä ja normaalimman elämän kokeilemista juurikin tämän bändin ansiosta. Luin kaikkea mitä Gerard oli sanonut The Black Parade -kiertueen aikana välispiikeissään ja itkin. Jotenkin ne sanat vain osuivat, koskettivat ja saivat minut ajattelemaan. 

"If you guys have been listening to this band and coming to see us for a long time, you know we've always said to you guys that if you get depressed, that you can find somebody to talk to. You can find help if you feel suicidal or anything like that. That's something we've always said. 

That's something we've been saying on this tour... is that, you know, sometimes the world can be a really ugly place, right? It's not always really pretty, it's ugly, people's feelings get hurt. Sometimes it's terrible, but it's also a really beautiful place, and we all share it together. 

If you ever feel depressed or hurt in any way, or you find yourself feeling very desperate, you find somebody that you trust, that you can talk to-- be it a teacher, a parent, a best friend, a therapist at school. There's lots of free programs, you guys can find somebody to talk to... but the main thing is no matter what, no matter what happens to you, no matter how desperate you feel, you never resort to violence."

- Gerard Way

En tiedä ihmissuhteista enää mitään josko koskaan olen tietänytkään.

Tahtoisin kirjoittaa tähän niin paljon enemmän, mutta en viitsi. Kyseessä on asioita joita ei tarvitse ehkä laittaa kaikkien näkyviin vaikka ne kuinka häiritsevätkin ja tahtoisin selkeyden. En voi muuta kuin odottaa josko sekään mitään auttaa.

don't promise a thing if you can't keep your promises.

when made, promises are really meant to keep.

otherwise they'll lose their meaning forever.

promise becomes meaningless so easily.

be careful.

ne regrettez rien.

Solitaire.

"A stained perfection, is this all you've been waiting for?

A chance to let go? 

Are you just feeling nothing? You must have felt something.

To make a difference into the life we choose to live.

You have to see with your eyes and start feeling something, start feeling something."

Adept - Unbeliever

 keikkaan on seitsemän päivää.

olisi pitänyt tietää tässä käyvän näin.

olen liikaa kaikille.

olen yksin.

"Because everyone's going their separate ways,

Sometimes things just change.

But we'll never forget who we were that day,

So don't be afraid,

'Cause we'll be okay."

Madina Lake - We'll Be Okay

"were they really true at all?
or just words to hide truth?"

Manquante.

"Well now this could be the last of all the rides we take

So hold on tight and don't look back

We don't care about the message

Or the rules they make

I'll find you when the sun goes black

And you only live forever in the lights you make

When we were young, we used to say

That "you only hear the music when your heart begins to break"

Now we are the kids from yesterday"

8 päivää♥

Tänään sain tietää jälleen kerran uusia asioista. 

Olin kuulemma koko viime syksyn todella poissaoleva, olin hiljaa enkä kovinkaan paljoa tuonut mielipiteitäni ilmi. Käyttäydyin aivan toisin kuin yleensä. Sain myös kuulla, etä viimeistään 8lk. syksyllä kaikkien oli ollut pakko tajuta kuinka minulla olisi ongelmia syömisen kanssa, olin laihtunut mukamas niin paljon. Totuus on, että sen kesän aikana laihduin tasan 4kg, ei se ole paljoa.

V(k) yrittää kehottaa minua pitämään kiinni unelmistani ja hellittämään perfektionismista. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta entä jos en pysty? Olen niin yksin, että kaikki ajatukset saavat paljon tilaa juosta vapaina. Toki seurassa olo ei tarkoita etteivätkö ajatukseni veisi valtaa, mutta kuitenkin silloin voin käskeä niitä hiljenemään. Yksin ollessa se on niin paljon vaikeampaa etten oikeastaan edes jaksa kokeilla.

Tuntuu, että H vihaa minua. En tiedä mitä olen tehnyt, mutta ihan todella tuntuu siltä. Olen hänellekin liikaa, en saisi olla näin rasittava. Jospa osaisin olla oikeanlainen edes jollekin joskus. Se kuitenkin taitaa olla turha toive, ei niin vain tule tapahtumaan. 

Helpointa olisi lienee viettää loppuelämä täysin yksin eikä enää koskaan luottaa keneenkään. Luottamus on hieno asia, mutta liian hankalaa. Luotan täysillä tai en laisinkaan ja kumpikaan ei ole hyvä asia. 

Liian suuri luottamus hajotessaan jättää suuria jälkiä joiden korjaaminen sattuu. Sirpaleiden siivoaminen tuntuu pahemmalta kuin itse hajoaminen. Hajotessa vain romahtaa, mutta sotkua siivotessa läpikäy kaiken sen yhä uudelleen ja uudelleen päässään. Siivoaminen on pahinta ja rasittavinta, etenkin jos on todella luottanut. Uskonut kauniisiin sanoihin, tehnyt töitä sen eteen, että luottaisi.. Yhtäkkiä se kaikki vain vedetäänkin pois. Kaikki siirtyy kipeiksi muistoiksi joista hetkittäin tahtoisi eroon niin kovasti, mutta joita toisaalta tahtoo palata muistelemaan sillä niinä hetkinä tosiaan tunsi elävänsä. Kuitenkin ymmärrän, enemmän tai vähemmän. 

Kaikelle löytyy syynsä, mutta toisinaan sitä syytä on vain hyvin vaikea löytää.

Millä ihmeellä pitäisi ehtiä tehdä kaikki mitä tahtoo?

Elämä on niin käsittämättömän lyhyt ajanjakso.

Ihmiselämän hauraus tavallaan pelottaakin.

Silmänräpäyksessä kaikki voi kadota.

Hetkessä sinulla oli kaikki.

Yhtäkkiä ei mitään.

Et ole koskaan enää nuorempi kuin nyt.

elämä on lyhyt.

yritä edes.

uskalla.

Je ne peux pas.

Ei. voi. olla. totta.

Antakaa tämän olla vain erittäin huonoa unta josta herään aivan kohta.

Vanhemmat ilmoittivat hetki sitten, että menisimme huomenna pizzeriaan syömään. Minut käskettiin tutkimaan ruokalistaa, ja ainoa mitä se pitää sisällään, on pelkkää pizzaa ja pastaa. Vaikka yritänkin parantua, niin en oikeasti pysty syömään kumpaakaan niistä. En ole syönyt niitä vapaaehtoisesti god knows how long, ja en tosiaankaan pysty syömään nyt. En ihan oikeasti pysty siihen, ajatuskin ahdistaa niin käsittämättömän paljon, sillä en edes pidä kummastakaan. Yritän epätoivoisesti keksiä keinoja joilla laistaa siitä, mutta en meinaa keksiä oikein mitään. Viimeinen keino on sitten vaikka esittää pahoinvoivaa tai jotain muuta. Tiedän kuitenkin etten pysty menemään sinne. 

Ajatus ahdistaa niin todella paljon, pelkkä tuon informaation kuuleminen riitti nostattamaan kyyneleet silmiin. Terään tarttuminen kävi mielessä ahdistuksen purkukeinona, mutta onneksi vain hetken. Olen ollut koko vuoden viiltelemättä joten sehän ei kaadu tähän. Ei tosiaankaan kaadu.

Minun on keksittävä aivan mikä tahansa keino välttää tuo ruokailu. En pysty menemään sinne ja syömään pizzaa tai pastaa. Tarvitsen iltapäiväksi ja alkuillaksi jotain tekemistä.

Päivä olisi ollut hyvä ilman tuota tietoa. 

Koulussa päällä oli peruskooma ja heräsin aamulla massiivisen päänsäryn kanssa johon burana ei tuntunut auttavan. Ehdin aamulla myös ahdistua huomisesta monitoimipäivästä, mutta ahdistus meni onneksi ohi. Toivottavasti huominen menisi hyvvin, voi kuinka toivon sitä. Pyydän, antakaa minulle ilmaantua jostain jotain tekemistä jonka varjolla voin jättää pizzeriaan menon väliin. Se ahdistaa ajatuksena niin paljon etten tahdo edes kuvitella.

Yhteishaku pelottaa vaikka se ei ole edes ohi. Entä jos en onnistu nostamaan arvosanojani tarpeeksi hyviksi päättötodistukseen? Entä jos päädyn olemaan yksi suurtakin suurempi epäonnistuminen? Jos joudun viimeiseen lukioehdokkaaseeni.. en todellakaan tiedä mitä teen. En halua sinne, minulla ei ole pienintäkään kiinnostusta sitä kohtaan.

Olen taas aivan sekaisin vaikka hetki sitten olinkin selkeä.

menen suihkuun jossa lämmin vesi saa hukuttaa kyyneleeni 

valuva vesi voi peittää hätääntyneet hengenvedot.

 musiikki saa viedä minut pois tästä maailmasta.

haluaisin sisäisen rauhani takaisin.

voisiko onni palata?

"Reach out your hand, you are not alone
Don't be scared what the future may hold
Reach out your hand, you're not alone
It's just a matter of time"
Adept - No Guts, No Glory