There is another world, there is a better world well, there must be.

Huomenna lähtö leirille enkä oikein tiedä mitä siitäkään tulee, ei ehkä mitään?
Essee on lähes valmis, kirjoitin sen sitten kahdessa päivässä kun aikaa oli koko kesä. Enää päälle viikko aikaa Suomessa, pian pitäisi lähteä Atlantin paremmalle puolelle. Löytäisinkö sieltä sen unirytmin, joka tuntuu haihtuneen viimeisimmän reissun jälkeen? 2010 tilanne oli toinen, mutta kai tämä tästä.

Pakkohan kaiken on olla okei.

try to decide as the amtrak speeds by; to live or die.

Olen tuhlannut koko kesän ja se kostautuu nyt, kun esseen pitäisi olla valmis perjantaina ja dokumentissa on ainoastaan otsikko ja aloitettu bibliography. Inhoan itseäni niin paljon, että voisin oikeastaan oksentaa. Pelkään niin paljon, että oksettaa. Miksi teen tämän itselleni, miksen voisi olla järkevä silloin kun aikaa on? Jos kukaan ei anna tiettyä deadlinea, viivyttelen kuinka pitkään tahansa enkä koskaan saa mitään valmiiksi. Way to go, eh?

Mikään ei oikeastaan ole huonosti, mutta en kuitenkaan halua elää. Miten tähän tultiin ja pääseekö tästä oikeastaan enää pois? Hymytytön mielestä olen kaunein ja ihanin ikinä, hänen mukaansa tästä tulee joskus vielä jotain paljon parempaa ja kauniimpaa. En pysty uskomaan siihen, sillä eihän lähes kahdeksan vuoden helvetti voi muuttua paremmaksi? Ei ainakaan sillä, että kierrän samaa ympyrää ja ensi vuonna lähden omilleni. 

Ehkä jollain tapaa on harmi, ettei kukaan tehnyt mitään silloin kun olin nuorempi. Etten antanut lupaa ja väitin kaiken hyväksi. Saattaisin olla onnellisempi nyt. Saattaisin ehkä olla kasassa tai edes hieman vähemmän hajalla. Ei sille enää mitään voi, on mentävä sillä mitä on annettu, mutta entä jos en pysty? Vanhempana ja "viisaampana" näkee, kuinka hyvä asia se olisi voinut olla jos joku olisi pakottanut minut muutamia vuosia sitten tekemään jotain. Toisaalta... en tiedä. Voihan olla, että kaiken pitikin mennä näin ja minun kuuluu kuolla ennen yliopistosta valmistumista? Fate works in mysterious ways.

Viikonloppuna leirille enkä oikeastaan haluaisi yhtään.
En, vaikka hymytyttö on siellä.

sárin saman þau gróa.

"Ég þakka þér þá von sem þú gafst mér" kirjoitin vaaleanharmaalle taustalle ja arvosanaksi tuli yhdeksän. I thank you for the hope you gave me, aika juhlallista sanoa tuollaista. Kenelle oikein tarkoitin kyseiset sanat? En tiedä vieläkään varmaksi, silloin vaihtoehtoja oli vähintään kolme, eivätkä ne ainakaan ole vähentyneet. Siitäkin on kohta kaksi vuotta. Hassua, että kaksi vuotta sitten aloitin tuolla koulussa pelokkaana tulevasta. Ennen kuin ehdin oikeastaan tehdä mitään, olivat kyljet tiikerinraidoilla. Tänä syksynä palaan sinne viimeisen vuoden ajaksi, pää varmaankin yhtä sekaisin kuin vuosi sitten. Ihosta ei puhuta, sárin saman þau gróa. Haavat parantuvat, eikä niistä tarvitse puhua sen kummemmin. Mainos ilmoitti joskus tahrojen kertovan elämästä, arvethan ovat omanlaisiaan tahroja?

Haluaisin kertoa kaiken olevan hyvin ja kunnossa ja ihanaa, mutta kun ei se mene niin. Tänään söin vähemmän, mutta liikaa. Pyöräilin kuntopyörällä vaikka tunsin pyörtyväni, muttei se auta. Ensi viikolla lähden johtajaksi leirille ja ajattelin olla syömättä.  Miten lapset reagoivat jos näkevät minut? Entä hymytyttö? Toinen vaihtoehto on, että päädyn syömään liikaa. En kuitenkaan usko sen tapahtuvan, ei tuolla. Mietin tänään miksi oikeastaan jaksan yhä kiertää tätä samaa ympyrää, joka on rikkonut vaikka mitä. Kirjoitin mielipiteitäni psykologilla käymisesta ja ymmärsin, että en antanut sille mahdollisuutta. Annoinhan. Puhuin ehkä ahdistavista asioista ja mainitsin kuolemanhalusta, mutten ollut niin rehellinen kuin olisin voinut olla. Toisaalta, psykologi ei antanut minulle mahdollisuutta eikä vastaanottanut kuulemaansa. En ollut surullinen vaan halusin hypätä seuraavalta sillalta alas. Hassua myöntää se, mutta niinhän se oli. En päässyt aamuisin sängystä ylös mutten voinut jäädä siihenkään vaan raahauduin kouluun. En jaksanut olla neljän tunnin päiviä koulussa, lähdin kotiin kun seinät kaatuivat päälle. Tammikuussa sain kuulla ryhmänohjaajalta siitä, että olen ollut liikaa poissa. En usko minkään radikaalisti muuttuvan viimeiselle vuodelle, olen ehkä liikaa poissa, mutta jos en kykene hengittämään? Hassuinta tästä kaikesta tekee ehkä se, ettei kukaan huomannut mitään. Sain kuulla kaikilta vain laiskuudestani, mikäs siinä.

"You, you stay to be alright", ehkä sitten niin. Kummallista, kuinka pitkään olen puhunut kuolemasta mutten ole koskaan tehnyt tiikerinraitoja kummallisempaa. Ja ehkä katsonut liian pitkään sillalta alas. Ehkä jollain tapaa haluan vielä uskoa siihen, että asiat muuttuvat parempaan ja vielä joskus kaikki on ihan okei. Nykyään lähinnä nauran ajatukselle, sillä hei, ei tämä enää muutu. Tavallaan päivästä toiseen selviytyminen on ihan okei. Kai sekin on parempi kuin luovuttaminen? Voisin kuunnella Vakaa koko yön, mutta toisaalta huominen ei muutu yhtään sen paremmaksi vaikken nuku. Eipä se tosin nukkumallakaan parane, kaikki riippuu siitä mitä syön. Haluaisin salaa takaisin sinne, missä olin kahdeksannella ja yhdeksännellä. Sinne, missä puolikkaan banaanin syöminen sai aikaan raivokohtauksen ja mieluummin suututin neiti syksyn kuin söin sen. Silloin minulla oli ihmisiä ympärillä, oli neiti syksy, leijona ja muut. Nyt on oikeastaan enää hymytyttö. Taiteilija ja muut ovat läsnä, mutten ole tekemisissä. Maalari saa mahdollisuuksia, mutten usko hänen haluavan sitä. Enkä toisaalta ihmettele, en minäkään itseni kanssa olisi tekemisissä.

Yhtäkkiä pitäisi olla aivan kamalan aikuinen, en osaa enkä oikein tiedä haluanko. Vastuuta tulee enemmän kuin ehkä jaksaisin kantaa, mutten kieltäydy tehtävistä. Kyllä minä teen ja jaksan, nukkua ehtii myöhemminkin ja murehtiminen menee tehtävien kanssa siinä sivussa. Ehkä opiskelen huomenna ja yön mietin kuolemaa, pitäisi kirjoittaa essee enkä oikeasti tiedä mitä teen. Pullollinen valkoviiniä voisi ratkaista tämänkin ongelman?

leita að ágætis byrjun en verð að vonbrigðum.

"Nú vaknar þú 

Allt virðist vera breytt 

ég gægist út 

En er svo ekki neitt"

 Eilisilta oli liian kaunista kuvailtavaksi millään sanoilla. Koko päivän odotus eturivissä palkittiin ja illalla en enää pelännyt mitään vaikka näinkin ihmisiä. Musiikin ansiosta tunsin olevani läsnä, mutta samalla jossain niin kaukana, että kaikki oli äärimmäisen hyvin. Osasin hetkittäin nähdä tulevaisuuden itselleni ja ymmärsin, että asiat voivat olla hyvinkin. Konsertin jälkeen pidin valkoista paperinpalaa käsissäni ja tärisin, sain oikeasti Sigur Rósin settilistan. Edelleen luodessani katsauksen pöydälle ja nähdessäni paperin, hämmennyn. En tiedä sisäistänkö pitkään aikaan sunnuntai-illan tapahtumia, mutta toisaalta se ei välttämättä haittaa. Pitkän odotuksen jälkeen olin eturivin keskellä ja näin jotain käsittämättömän upeaa. Olen wistful monesta syystä, mutta pääosin onneksi enää vain konsertista.

Perjantai ei sujunut hyvin, kävelin kanavan rannalla ja katsoin alas veteen. Maalarin huudahtaessa vedessä olevasta kuolleesta lokista en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kuolemaa ja veden sisäänsä kätkemiä salaisuuksia. Olisin halunnut kiivetä aidan yli ja pudota, mutta ehkä se ei olisi ollut oikea ratkaisu? Istuin penkillä, join lämmintä likööriä ja katsoin vastarannalle. Joensuu oli yhtäkkiä ihan kaunis. Maalari ei ymmärtänyt mitä näin maisemassa enkä toisaalta edes jaksanut selittää. Hassu kaupunki, muttei missään nimessä niin kauhea kuin ensinäkemältä luulin. Tänäaamuna neljän jälkeen kävellessämme itäsillalla totesin kaupungin olevan oikeasti aika suloinen.

Loppujen lopuksi olen onnellinen vaikken ole. Haluan kuolla, mutta en tiedä vielä aikaa tai paikkaa tai tapaa. Todennäköisesti en kuole, ainakaan ennen syksyä, on kuitenkin parempi miettiä aika jonka jälkeen ei ole enää pakko jaksaa. Tiedän etten jaksa koko kesää ja syksyä jos en tiedä aikaa jolloin saan luovuttaa. Toisaalta, haluaisin saada vielä kaksi tatuointia ennen kuolemaa. Tai ehkä kolme. En tiedä milloin mikään tapahtuu, mutta se voi olla ihan hyvä.

and I don't know how we woke up one day and somehow thought we knew.

Huonosti nukutun yön jälkeen pitäisi jaksaa pysyä hereillä. Kolme tuntia unta on ehkä liian vähän, mutta nyt on myöhäistä katua. Viini pitäisi siirtää toiseen pulloon ja juomat pakata ylipakattuun rinkkaan. Oikeastaan en tiedä minne olen matkalla, en ole ollut kaupungissa koskaan aiemmin. En kuitenkaan jaksa pelätä, ennemminkin vain jännitän mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kello ei ole edes kuutta aamulla ja olen jo syönyt. Tosin, ehkä en enää myöhemmin tänään syö kauheasti? Vaikka maalari sanoikin, että menemme syömään melkein heti kaupunkiin saapumisen jälkeen... No, se on sen ajan murhe. Ehkä vain keskityn nyt pitämään hauskaa. Murehtia ehtii myöhemminkin. Vaikka näenkin viikonloppuna ihmisiä enkä tiedä mitä siitäkään tulee, ehkei yhtään mitään.