took eighteen years to get this far, don't always know what I'm talkin' about feels like I'm living in the middle of doubt.

Tänään annan kuplivan juoman tehdä minusta iloisen.

Tänään olen hetken ajan se pikkuinen Bubble nuoruudestani.

Tänään en itke kaloreita, ulkonäköäni, ihmissuhteitani tai mitään muutakaan.

Tänään elämä on sellaista kuin sen haluaisin olevan ja en anna minkään pilata päivää.

En vieläkään ymmärrä miten olen elänyt näin vanhaksi, mutta annan shampanjalasini puhua totuuksia.

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa, en muistojen päälle kultakerrosta saa.

Lauantaina sain ensimmäisen paniikkikohtauksen moneen viikkoon.
Olin jo unohtanut mitä on kun keho ei enää tottele käskyjä eikä vain kykene.
Makasin hymytytön vieressä pienellä kerällä ja leikin kuollutta, huoh, säälittävää.

Olen syönyt viime aikoina niin paljon etten voi enää sanoa olevani millään tasolla sairas. Kyllä, yritän vähentää syömistä jonnekin 600kcal tuntumaan. Ei, en ole sairas. Olen niin lihava etten oikeastaan saisi olla olemassa. Peilistä takaisin tuijottava olento on liikaa kaikilla aspekteilla. Kuka väitti neidon olevan kauneimmillaan seitsemäntoistakesäisenä? Minä ainakaan en ole.

Nyt jos asiaa tutkittaisiin, ei minulla varmaan olisi edes masennusta. Nukun, enkä edes mieti kuolemaa päivittäin. Vaikka vihaankin masennuksen ja melankolian glorifiointia, kaipaan takaisin sinne mistä kerran, jos toisenkin, selvittiin. En uskalla olla onnellinen, hetkenä minä hyvänsä voi kaikki hajota sirpaleiksi. Valuisin harmaana massana viemäriin. Ei minussa oikeastaan ole mitään hyvää.
Roikun menneessä ja leikin eläväni. Oi miten ihailtavaa.

Täytän 18 aivan pian.

Olen halunnut kuolla viimeiset 6,5 vuotta.

En oikein ymmärrä miksi olen yhä elossa.

Ai niin, koska olen pelkuri.

en paikalleni pysty jäämään kaikki vihaaminen vaa bensaa mun hävittäjään.

Tänään tajusin lopullisesti etten tule olemaan onnellinen niin kauan kuin asun Suomessa. 
Saatoin itkeä hiukan, sillä tiedän etten voi jäädä, koska haluan olla onnellinen.
Pelkään elämäni puolesta, sillä minun on päästävä pois ja mahdollisimman pian.

"Kamat edes istuvan alle ja aivot narikkaan

Iha sama mistä lähen, minne saavun

Tänään koko tää maailma on mun

Hei,  nuori villi ja vapaa,  aika lentää

Reitti selvä, rullaan pitkin kiitorataa, aika lentää

Menneistä ajoista muistuttaa leimat passis

Tuu tekee mun kaa lentokonetanssii

Eikä pidättele mua täällä yhtään mikään"

Elämä täällä ei tule koskaan olemaan tarpeeksi.

Haluan vain takaisin sinne, jossa olin vuosi sitten.

Siitä tuli uusi kotini, suuri pala sydämestä jäi lokeroon 44.

pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy.

Älä laihduta -päivän kunniaksi paastosin 15h ja söin vajaat 600kcal. Tuijotin numeroita ja ranteen paksuutta koko päivän. Tällaistahan sen kuuluikin olla? Eikö?

Opiskelin tuplanegaation merkitystä ja join liikaa kahvia. Yritin lyhentää "To Do" -listaa; huomenna on esitelmä enkä ole ikinä ennen jännittänyt näin paljon. Johtunee siitä, etten oikeasti tiedä mitä teen tai mitä kuuluisi tehdä. Ilmoittauduin kokeisiin ja olin yhteydessä yliopistoon, hui helvetti ihan oikeasti tämä on pelottavaa.

Olen yrittänyt ymmärtää mistä oma käytökseni niin monen asian suhteen johtuu. Luulin ensin kaiken vian olevan peruskouluajan kiusaamisessa, sitten huusin hänestä ja nyt en vain enää tiedä. Mikä on kaiken takana? Kun sanon etten ymmärrä miksi kukaan haluaisi minut pelastaa ja etten ansaitse sitä, osa sanoistani johtuu kyvyttömyydestä antaa mahdollisuus. Muttei kukaan toinen voi pelastaa jos ei siihen itsekään kykene? En voi olettaa kenenkään auttavan, ei kenenkään kuulu tehä sitä enkä uskalla luottaa täysin.

Jostain syystä en enää pelkää hymytyttöä enkä ole varma onko tämä oikein vai väärin. Elämä on liian laajaa ja käsittämätöntä. "Kyllä sä voit olla täällä aamulla jos haluat en vaan tiedä viihdytkö, mutta olet sentään vävytyttö", hui.

Sekavaa ja turhaa, hieman kuten elämänikin.

me sovittiin ettei saa unohtaa, sitten kuukaudet kului aloit unta muistuttaa.

"Olet maailman kaunein tyttöystävä." 

ei tuollaiselle voi olla hymyilemättä.

Kaikki on ollut niin hyvin perjantaista asti etten uskalla ajatella pitkiä öitä ilman tyttöä.
Aamulla niskaan tuhiseminen on hauskaa ja hymytytön hymy on kauneinta aamussa. Ja se fakta, että tyttö on vieressäni eikä meillä ole mihinkään kiire. Jos voisin itse päättää päivärytmini, makoilisin varmaan päivät pitkät sängyssä. Enkä edes siksi, että en kykene elämään.

Tällä hetkellä minä olen väsynyt, lihava, sekava, mutta silti ihan onnellinen. Vaikka huomenna menenkin helvettiin josta jo kerran pääsin — nyt matka sinne tapahtuu omasta tahdosta, hölmö. Huomenna pitäisi olla vaikka kuinka monta koulupaperia valmiina, mutta en vain MUISTA. Idiootti. Miten kuvittelen koskaan pääsemään yliopistoon jos jo lukio on tällaista?

Yliopistohakemukset alkavat huutaa nimeäni ja lähetin jo kyselynkin erääseen yliopistoon kun en sivuilta vastausta löytänyt. Milloin minusta tuli näin vanha ja miksi en enää tiedäkään mitä haluan elämältäni? Kaikki on vain suuri valkoinen pilvimöykky, josta ei saa otetta mistään suunnasta. Hymytyttö on ikkuna, joka suojelee, mutta kaikki on kuitenkin niin haurasta. Shampoon tuoksu katoaa lakanoistani ja huoneenikin tuoksuu jo lähes ainoastaan hajuvedeltäni. Merkit katoavat ja muistoksi jää keltainen koliseva muovipussi. Yhtä erottuva kuin minun suhteeni joidenkin ihmisten silmissä, näkyvästi erilainen, väärä.

jos tämä koskaan ikinä milloinkaan loppuu, 

hajoan pahemmin kuin koskaan aiemmin.

salaa hiljaa näen kuvasi tai kuulen nimesi ja yhä mietin miksi.

enkö oikeasti opi ikinä päästämään irti?

tämä alkaa olla liikaa.