mundu eftir mér þegar morgun er hér Þegar myrkrið loks á enda er.

"Sillä minulla ei ollut sydäntä. 

Minulla oli ruoka. 

Sillä minulla ei ollut rakkautta. 

Minulla oli ruoka. 

Minulla ei ollut pelkoa, vain jähmettyminen ja ruoka. 

Minulla ei ollut vihaa, vain piripintaan täyttyvä vatsa. 

Minulla ei ollut ollut tunnistettavaa häpeää, 

vaikka minulla ei mitään muuta ollutkaan 

ja sitä minä olin yrittänyt syödä pois. 

Minulla ei ollut sielua. 

Minulla oli ruoka. 

Minulla ei ollut ruumista."

~ Sofi Oksanen, "Stalinin Lehmät", WSOY, 2003, s. 316

Joskus aikanaan kaikki taisi olla noin? Nykyään en enää tiedä, välillä uskallan antaa itselleni luvan syödä jotain mitä oikeasti haluan. Viikot syön alle 1000kcal, lauantaina liikaa ja sunnuntaina kädet haluavat kaivaa kaapista kaikkea hyvää ruokaa; "ei älä pakota syömään samaa jogurttia anna minun ottaa bagel jos haluan". Mutta ei saa. Lauantain ruokailuissa on aivan tarpeeksi, nytkin paino nousi 2kg ja halusin vain kuolla. Pitää olla tarkempi, hurjan paljon tarkempi. Luulen karkkilakon alkaneen puoliksi vahingossa puoliksi tahallaan, mutta jatkuttava sen on tahallaan. Pitäisi laihtua heinäkuuksi ainakin 10kg, festarit ja leirejä luvassa, minun on oltava pienempi. Samaan aikaan kykenen suunnittelemaan kavereiden kanssa ravintolareissuja, ruokaviikonloppuja ja ryyppäysreissuja. 

Tiedän etteivät H, M, K, S ja S koskaan eksy tänne, mutta haluan kiittää heitä. Kiitos. Teidän ansiostanne pystyn nykyään olemaan ihmisten seurassa aika hurjan paljon vapaampi.

Kaipaan aikoja kun vaaka näytti xx,1kg ja se tuntui liialta. Oikeasti olin silloin laiha ja jos olisin pysynyt tuossa painossa olisin kaunis. Ehkä vielä jonain päivänä? Tiedän ettei mikään oikeasti parane laihtumalla, mutta kun en voi olla älykkäämpi tai ystävällisempi niin entä jos sitten pienempi? Kai tästä pitäisi joskus päästää irtikin, nyt on kuitenkin liian aikaista. Yliopistossa sitten.... Niinhän se oli yläasteellakin; lukiossa sitten. Ehkä vain lykkään tätä koko loppuikäni ja pian huomaan asuvani manhattanilla, ja syöväni vain salaattia hummeria ja shamppanjaa? Tavallaan toivon sitä, sulautuisin joukkoon muiden pienten joukkoon ja voisin ostaa vaatteita hurjan paljon helpommin.

Oikeasti olen ollut terve jo 8lk. joulusta asti. Olen olen olen olen. Koska en ole enää laiha tai edes hoikka. Olen nykyään valtava. Suuri sika. Ei tällaisen kanssa kukaan oikeasti halua olla, mikä ihme hymytyttöä oikein vaivaa kun kelpaan? Voisin vain kuihtua pois ja kaikki olisi ihan okei. Vaikkei vanhempien kuulu haudata lastaan, mutta ei minua tarvitse haudata. En kuitenkaan onnistuisi joten kaikki on ihan hyvin.

Koulua jäljellä 4kk+4kk+4kk, sitten kirjoitukset ja tuskallista odottamista.

Yliopistotuloksiin 10kk ja ~13kk.

Hyi kauhea mitä tästä tulee?

admit impediments; love is not love which alters where it alteration finds.

and I just want to write you to tell you I need you 
and I'm sorry 
and I love you 
and I miss you.

Tyttö tuntuu kauhean etäiseltä ja pelkään tehneeni jotain väärin mutten tiedä mitä. Tiedäthän, olet syönyt kuin sika. En halua tämän olevan tällaista vaan jotenkin taas kävi näin. Söin liikaa viikonloppuna — tai oikeastaan lauantaina. Ei olisi saanut. Pitäisi kuolla pois jos ei osaa muuta tehdä kuin syödä. En saa olla olemassa en en en en en en en en en. En saa unta kun vanhemmat huutavat en saa unta kun selkään sattuu ja uni juoksee kaukana. Ehkä unirytmi on sillä reissulla, josta puhuimme silloin aikanaan?

Lähden etsimään unirytmiä kesällä ympäri Suomea ja lopuksi lätäkön toiselta puolelta. Pitäisi kai olla laihempi siihen mennessä, voisin ehkä käydä uimassakin siellä? Jos unirytmi löytyisi vaikka toiselta puolelta niin olisin kiitollinen, sinne sen voi tavallaan nähdä jääneenkin. Olin tuolla kun aloimme puhumaan kunnolla. Tulevaisuus tuntuu tapahtuvan tässä nyt ja heti, mutta minä vain seuraan vierestä.

Kokeista haluan luistaa ja öisin en saa nukuttua kun selkäkipu valvottaa. Fysioterapia olisi kai hyvä asia, en jaksa sanoa vanhemmille. Ehkä vain käytän kylmägeeliä ja kärsin, ainakin niin kauan kuin pystyn. Jostain syystä kun en jaksaisi kävellä lääkäriin hakemaan lisää lääkkeitä.

kolmen vuoden jälkeen palaan juurille.

ainakin jonkun tai jonkin.

tänään on taas suuri päivä, tänään soitetaan räkäistä ja tarttuvaa romanttista kolinaa.

Viikonloppu hymytytön luona, junamatka tuntui erilaiselta, ei ollut niin kylmä kuin aina aikaisemmin. Ainaisen kivennäisveden sijaan söin bagelia ja pelkkä ajatuskin tuntuu kummalta. Illalla makasin tytön kaverin lattialla vatsakivussa, pöydällä seisoi kuohuviinipullo, josta ehin juoda päälle puolet. Oksensin ennen lähtöä ja hävettää. Kävelymatka sujui nopeasti ja tytön luona pääsin nukkumaan. Heräsin aamulla juomaan vettä, kävin vessassa ja raahauduin huoneen ovelle näkemättä mitään eteeni. Seuraava muistikuva on sängyn vierestä lattialta kun kysyn missä olen. Kaaduin kuulemma suorilta jaloilta maahan enkä ymmärrä mistä se johtui. Olin kuitenkin syönyt?

Eilen tuplapresso, hetki elokuvissa ja sen jälkeen pastasalaattia. Takaisin tytön luokse, juhlavaatteet pois ja takaisin lämpimämpiin vaatteisiin. Oli ihan hyvä olla vaikken osannutkaan vastata. Tai ehkä olisin osannut mutten uskaltanut?

Kyllä.
ja yhtäkkiä en enää olekaan yksin. 
Ensimmäistä kertaa elämässäni saatan seurustella ystävänpäivänä.

suudelmat lumisateessa maistuivat tupakalta ja kylmältä.

tuuli oli liian kylmää ja lumisade turhan sakeaa.

varpaat olivat tunnottomat, mutta huulet eivät.

jokaisella isot haaveet, jokaisella suuret pelot.

Paperipino puhuu naishahmoista, the bell jarin ja the yellow wallpaperin symboliikasta hulluuden kuvana, arviointikriteereistä, klassikoista, kirjoista joista en ole kuullutkaan ja vaikka mistä. Ruutupaperille syntyy sinisiä sanoja; drugs, perks, catcher, clean, beautiful, tfios, looking for alaska, sexuality, will grayson, bullying... Kaikesta tästä pitäisi löytää ideoita tutkimuskysymykseksi ja 4000 sanan esseen verran. Aikaa on vai onko sittenkään? Aika on ihmisten keksimä konsepti eikä sitä koskaan tunnu olevan tarpeeksi, voisiko sen määritelmää muuttaa? Lasi on puoliksi täynnä.

Oranssinpunaiset hiukset eivät ole sitä mitä halusin, vaan ei asialle voi enää tehdä mitään. Ylihuomenna lähtö hymytytön luokse enkä oikein tiedä mitä siitä tulee mutten jaksa oikeasti ajatella. Koulu vie kaiken. Tuntikokeita esseitä standardisoituja kokeita läksyjä turhautumista ja vaikka mitä. "Koko säätilan kuvaus kertoo miehen elämäntilanteesta, sulava lumi tarkoittaa asiaa, joka lähtee hitaasti pois elämästä ja elämässä tapahtuu muutoksia."

Voisiko minunkin elämäni muuttua hieman, vaikka yhden valkolakin ja hyväksymiskirjeen verran?

through the gates of humanity on the edge of insanity.

Yritän kirjoittaa kauniita sanoja niin moneen paikkaan, että kaikki, jonka ei tarvitse olla kaunista on vahingossa rumaa. Vahingossa olen ilkeä ja saan kuulla siitä. "Olitpa taas niin ystävällinen" anteeksi se ei ollut tarkoitukseni en vain osaa. Toisaalta, kauniit sanatkin tuntuvat liukuneen jonnekin kauas pois. Ehkä ne jäivät junan leikkihyttiin, lentokentän penkkiin, lentokoneeseen, shirakawan rannalle, suizenjin asemalle, vihreään vuoristoon... vai oliko niitä oikeasti koskaan olemassa?

Ehkä jos olisin paljon kevyempi ja huomaavaisempi osaisin taas kirjoittaa? Toisaalta, silloin olin katkerampi kuin nykyään enkä tiedä haluanko ottaa kaiken sen takaisin vain saadakseni taidon kirjoittaa. Lähes kaikki muu kävisi, kaikki se katkeruus vain voisi käydä vaikeaksi. On kasvoja ja tekoja joita ei pääse karkuun edes toisella puolella maailmaa tai unissaan. "I still love the people I have loved even if I cross the street to avoid them", en ehkä koskaan unohda, mutta tarvitseeko? Pitäisi vain päästä yli, sitähän se nainen violetissa villatakissaan omenakulhon ja keksien takana sanoi. Pitäisi siirtyä eteenpäin antaa olla, antaa anteeksi itselleen. En vain taida osata kirjoitin siitä vahingossa esseeseen kirjoitin vahingossa asioista joita ei saisi enää ajatella, hups.

Haluaisin ehkä aloittaa kaiken alusta, mutta jollain tapaa obsession is such an ugly word on liian suuri heitettäväksi pois. Ehkä ensi vuonna, silloin monet asiat muuttuvat jälleen ja voi olla parempi aloittaa uudelleen. En tiedä. Olen kiintynyt tähän enemmän kuin where the lines overlapiin koskaan, voi johtua siitä, että täällä ensimmäiset sanat ovat paljon kauniimpia. Täällä on jäljellä todisteita järjettömyydestäni, teistä, pienistä kirjoitustaidoista ja vaikka mistä. Tämä on tuttu ja turvallinen enkä ehkä saisi enää aloittaa uutta taivalta. Kai ihmisen pitäisi joskus osata päästää irti persoonallisuuden osista, jotka ovat tällaisiin paikkoihin kuiskattavia? Ehkei vajaa viisi vuotta kuitenkaan ole tarpeeksi, mene ja tiedä. Keväällä 2014 kaikki tämä täyttää 5,5v ja blogi 3v. Ehkä lakkiaisiin mennessä voisi olla pienempi?

En enää osaa edes olla syömättä, syön ~1000kcal päivässä ja luulen sen olevan "okei". Eihän se ole. Jos oikeasti haluaisin olla pienempi palaisin siihen ~350kcal/päivä + 2h salilla -rutiiniin ja olisin pienempi. Mitä sitten oikein haluan? Taidan haluta unohtaa vastuun ja muuttaa pois.