Älä tunnusta jos sattuu.

Tunnin päästä pitäisi tavata leijona ja istun yhä kotona yöpuvussa.
En oikeasti jaksaisi lähteä kotoa yhtään mihinkään, illalla olisi juhlatkin.
Haluaisin vain maata sängyssä muumioitumassa ja lukemassa hyvää kirjaa.

Huomenna lähtö neiti syksyn luokse.

Hän on pelottavan samanlainen kuin minä vuosi sitten.

Miksi en osaa auttaa, vaikka itsekin joskus olin samanlainen?

Matka Ruotsiin oli.. raskas. 

Ehkä olisin onnellisempi jos olisin jäänyt kotiin.

Ja jos totta puhutaan: 

en todellakaan käsitä kuinka pystyn menemään kouluun maanantaina.

This world is too much noise.

Koeviikko on ohi ja syysloma alkoi, juhlat rinnakkaisluokkalaisella.
Pelottava yhdennäköisyys eräässä ihmisessä, säikähdin hurjasti.
Hiukan juotavaa, joka maistuu desinfiointiaineelta.
Kyyneleet ja ahdistus bussissa.

Seuraavana iltana lähes sama toistuu kotona vanhempien seurassa.

En meinaa pysyä pystyssä, aivan hurjasti liikaa alkoholia.

Hysteerinen itkukohtaus ja 10h unta.

Aamulla lamaava päänsärky.

Syysloma tarkoittaa lähtöä pois Suomesta.

Pieni ja lyhyt matka länsinaapuriin.

Itkettää.

Yhtälö ehkä mahdoton.

"Syötkö sä ikinä mitään? Milloin sä oikein syöt kun en koskaan näe sun syövän?"

"Sunhan pitäisi olla joku todella laiha, sellainen ihan tikku, kun syöt vasta silloin?"

Kiitos näistä. 

Ettehän te voi tietää, kuinka kiusalliselta nuo puheet tuntuvat. Tiedän olevani aivan liian iso, voi hyvä luoja todellakin tiedän. Tarvitseeko silti huomauttaa? Etenkin eräs, hän on kaikella tavaa niin pieni ja valittaa olevansa liian iso ja syövänsä liikaa. En sano mitään, parempi olla hiljaa ja keskittyä tiedostamaan valtava kokonsa.


Koeviikko on ohi, viimeinkin. Ilmeisesti olen myös jollain tapaa yhä elossa, huolimatta koetta edeltäneestä huolestuttavan nopeasta hengityksestä. Pelkäsin paniikkikohtausta niin paljon, onneksi se ei tullut.

Leikitäänkö, että syysloma olisi jo täällä?

Haluan kahvia.

Selvittiin jo kertaalleen.

En tiennyt, että kokeen aikana voi oikeasti tuntua noin pahalta.
Olisin vain halunnut koko ajan pois, ahdisti lähes saman verran kuin eilen illalla. Päädyin eilen kertomaan neiti syksylle missä mennään, se oli todennäköisesti huono idea. Nyt vain kävi niin, sillä se olo.. no, sanotaanko, että liikuttiin samoissa tunnelmissa kuin pikkuisen päälle vuosi sitten. Kuinka syksystä ja talvesta selvitään hengissä?


Kaikesta aamulla tapahtuneesta huolimatta päivä oli hyvä. Äidinkielen referaatista tullut 9+ sai tyytyväisen ilmeen kasvoille ja jotain muutakin tapahtui, jonka johdosta olin aivan hurjan onnellinen loppupäivän ajan.


Neiti syksy on ehkä ihanin ihminen tällä hetkellä, aivan oikeasti. 
Jokaisen pitäisi tuntea hänen kaltaisensa henkilö♥

Vaikee uskoo itsekään missä nyt ollaan.

Eilinen meni toisin kuin aluksi luulin, mutta ehkä ihan hyväkin. 
Alkoholia alas vajaa 2dl eikä minkäänlaista humalaa. 


Koeviikko jatkuu huomenna, olen sentään lukenut koetta varten vaaditun kirjan. En vain yksinkertaisesti jaksa lukea. Tiedän, että pitäisi, mutta mitä jos ei vain jaksa? Elämä ei kiinnosta, puhumattakaan opiskelusta. Motivaatio on kadonnut kauas pois juuri koeviikon ajaksi ja se tuntuu kauhealta. Haluaisin elää ja olla onnellinen, tällä hetkellä se vain tuntuu lähes mahdottomalta. Illat päättyvät yksinäisiin hetkiin, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Punainen ei edes tunnu miltään.


Tiedän ettei kukaan varmaan haluaisi puhua minulle ja ehkä se olisi kaikkien kannalta parempikin. Olen vain tiellä ja turha. Jokaisella olisi kovin paljon helpompaa ilman minua. Onneksi neiti syksy on olemassa, hänen kanssaan sentään nauraa oikeasti onnesta. 

kohta kolme vuotta tätä. 
hui.