no matter how many anxieties there are we definitely won't be defeated.

Olen onnellisempi kuin olen koko vuoden aikana ollut.
Viimeiset viikot ovat olleet täynnä iloa, rakkautta ja rauhaa. Kaupunkien valot ja lämpimät tuulet rauhoittavat, mukillinen sojua ja tupakka tekevät elämästä helpompaa. Tänään vahingossa meinasin ahdistua hengiltä katsoessani kaupungin valoja, mutta tunnin jälkeen hengittäminen helpottui ja ymmärsin ettei elämä ole niin vakavaa kuin sen ajattelen olevan. Tämä on vain elämää ja kaikki järjestyy aina parhain päin, oikeasti. Siitä kertoo myös se, että valmistumisen lisäksi sain yliopistopaikan. Minusta tulee yliopisto-opiskelija tänä syksynä ja se pelottaa aivan kamalan paljon.

Pelosta huolimatta olen innoissani, sillä tiedän muutoksen olevan tärkeää ja kauan kaivattua. Tiedän pystyväni yliopistoon, mutta pelkään siitä tulevan samanlaista kuin lukio loppujen lopuksi oli. Pelkään, että lukittaudun huoneeseeni ja lopetan syömisen enkä tee muuta kuin makaan sängyssä. Sen kestän jos lukittaudun huoneeseeni, lopetan syömisen ja opiskelen, mutta sängyssä makaaminen ei ole sallittua. Yliopistossa on otettava takaisin ne menetetyt arvosanat lukiosta, sillä pian pilaan oikeasti tulevaisuuteni jos en tee parempia valintoja.

Pelkään etten ole tarpeeksi hyvä yliopistoon, mutta eiväthän he olisi ottaneet minua sisälle jos en pärjäisi siellä, eikö niin?

your heart is gazing into the night sky now.

Olen kotona ja niin kamalan onnellinen.
1) koti. 2) valmistuin, minä ihan oikeasti saan painaa elokuussa lakin päähän ja luulla tietäväni kaikesta kaiken.

Selviydyin lukiosta, enkä tiedä miten päin olisin. Minun tarvitsee kävellä siihen rakennukseen enää ainoastaan valmistujaisiin ja sen jälkeen yksi valtava taival elämästä on ohi. Minulla on kädessä paperi, joka kertoo minun olevan kaksikielisesti ylioppinut.

En osaa kauheasti sanoa mitään, mutta olen vain onnellinen ja halusin kertoa siitä. Kerrankin jotain hyvää täälläkin.

i'm going away for a while but i'll be back don't try to follow me.

Lähden tänään takaisin kotiin.
Olen niin onnellinen.

Toivottavasti en kirjoita seuraavaan kuukauteen aivan kauhean paljon, se olisi todella hyvä asia. Palaanhan sentään sinne, missä osasin olla onnellinen.

(vaikka oikeasti olenkin liian suuri ja viime yönä ahdistuin hengiltä enkä oikein tiennyt miten päin olla mutta shhh ei se mitään)

oon maannut lattialla, miettinyt miten täällä selvitään.

Tavallaan on tapahtunut kauheasti, mutta oikeasti ei ehkä kuitenkaan. Tapasin leijonan, siitä on oikeasti yli kaksi vuotta kun viimeeksi näimme, sillä pikaista keikkajonossa tapahtunutta "onko sulla sytkäriä" -kohtaamista ei voi laskea. Olen onnistunut juomaan vähemmän ja syömään vähemmän ja yhtäkkiä mikään ei enää olekaan sallittua ja kaikki ahdistaa. Nälkä tuntuu hyvältä ja ei tämän kai aivan näinkään pitänyt mennä?

Entinen luokkalaiseni kävi tänään parin tunnin viininjuontihetkellä meillä ja puhuimme luoja ties mistä. Syömishäiriöt ja niiden ulottuvuudet saivat osakseen huomiota yllättävän vähän — aika loppui kesken. Lopputulemana kuitenkin se, ettei tässä ole kyse pelkästä syömisen kontrolloimisesta (shock horror!!1!). Kaikki on niin paljon syvemmällä kuin pelkässä "oh, i'm not hungry" -lausahduksessa. Vaikka hän onkin "parantunut" kaksi vuotta, sain kuulla reunan houkuttelevuudesta ja totesimme ettei tämä oikeasti ikinä lähde kokonaan pois vaikka kuinka luulisi toisin. Surullista. Flunssa on ja menee, mutta tällainen on ja jää edelleen takaraivoon kummittelemaan vaikkei sitä itse tajuaisikaan.

Huomenna pride ja en oikeastaan jaksaisi. Huomaan yhtäkkiä menettäväni kiinnostuksen kaikkeen enkä todellakaan jaksaisi kävellä ovesta ulos. Pääsen sängystä ylös, mutta ovesta ulos kulkeminen tuntuu liian vaikealta ja päädyn istumaan sohvalla ja miettimään mitä saan syödä vai saanko sittenkään. Ehkä kävelen huomenna senaatintorille ja koffin puistosta suoraan kotiin, parempi pysyä neljän seinän sisällä, missä mikään ei satuta ellen anna sille tilaa. Jollain tapaa mietin sitä kuinka oikeasti ehkä haluaisinkin kuolla. 

Ei minusta kuitenkaan koskaan tule yhtään mitään ja jos palaan pohjalle saan vain huudot laiskuudestani. Joskus halusin huutaa etten ole laiska vaan minulla on masennus, muttei se ehkä ole niinkään? Neljä kertaa olen saanut kuulla olevani vakavasti masentunut, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt mitään sen eteen, että oikeasti pääsisin sängystä ylös. Inhoan itseäni siitä etten yrittänyt lukiossa enemmän ja tuntuu, että ehkä vain kuvittelen etten olisi jaksanut. Entä jos olin vain aivan helvetin laiska ja siksi en suoriutunut niin hyvin kuin olisi pitänyt? Jos en valmistu nyt en tiedä mitä teen, ehkä hyppään sillalta ja toivon etten nouse pintaan tai makaan sängyssä vähintään kaksi viikkoa palattuani kotiin? Ahdistaa niin helvetisti enkä saa tätä möykkyä aukeamaan.

En osaa enää nukkuakaan.

if I think too hard and never leave I'll watch the world turn without me.

Luin terään tutun kirjoittaman pitkän pätkän siitä, kuinka hänen syömishäiriönsä on taas noussut pinnalle ja kuinka hän aikoo hoitaa sen kuntoon. She talked the talk and walked the walk, at least for now. Kykenen iloitsemaan toisten hyvistä päätöksistä ja samalla mietin: "kyllä minäkin sitten joskus kun aika on oikea". Oikeaa aikaa ei ole lähes kuuteen vuoteen kuulunut niin mitenköhän kuvittelen sen mysteerisesti ilmestyvän? Silloin joskus sanoin neljän vuoden riittävän "hankin apua kun palaan, lupaan", pah. En enää jaksa luvata kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni sen, että juhannuksen seurauksena olen viikon juomatta ja pyrin keskittymään vihreään teehen ja veteen. Ihan vain siksi, etten tiedä painoani, mutta tiedän olevani kamalan iso. Siksi, että kuulin taas viikonloppuna niin paljon ikäviä kommentteja olemuksestani ja toivon voivani jonain päivänä omistaa sen saman peitteen, mistä kaikki lipui pois. Silloin kun pahat sanat lensivät päin kasvoja ja seisoin tyynenä tai kävelin pois, silloin olin parempi.

Yritän matkustaa takaisin sinne, missä hallitsin jotain kun en tiedä tulevaisuudesta, joten voisin ehkä edes vastaanottaa sen hieman parempana? Elätän toiveita ja yritän, toisaalta tiedän kuinka saisin kaiken siihen missä se oli neljä vuotta sitten mutten uskalla lähteä sille polulle. En ainakaan ihan vielä. (Toisaalta, isän kysyessä "tuliko sulle nälkä?" kun yritän miettiä mitä ehkä voisin syödä alan elätellä toiveita syömättömyydestä.) Tiedän tekeväni kaiken vain siksi etten pysty kontrolloimaan nykyhetkessä juurikaan mitään, puhumattakaan tulevaisuudesta. Huomaan kangistuvani niihin kaavoihin, joista olen niin usein valittanut. Sanon lähteväni toteuttamaan itseäni "sitten kun tutkinto on hoidettu" ja samanaikaisesti luen koulunsa keskeyttäneistä, jotka etsivät itseään. Oikeasti kadehdin heitä, mutta toisaalta tiedän toimivani järkevästi. Näinhän minun pitääkin olla. Miltä sekin näyttäisi mahdollisten ylioppilasjuhlien aikana jos sanoisin pitäväni välivuoden vailla opiskelupaikkaa, johon palata?

Söin tänään varovaisen, mahdollisimman yläkanttiin lasketun, arvion mukaan 700kcal ja vaikka tiedän sen olevan vähemmän kuin hetkeen, jokin ahdistaa. Tiedän tämän oikeastaan olevan melko ihanteellinen määrä, jos jatkaisin näillä luvuilla reissussa, voisin pudottaa 5,2kg eikä sen pitäisi olla mahdotonta. 1300kcal päivittäinen vaje + useiden kilometrien kävelyt = resepti onneen? Jos jatkaisin näin edes seuraavat 2kk ja jättäisin juomisen, voisin palata sinne, missä olin ennen lähtöä. Houkuttelevaa, mutta... en luottaisi liikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö voisi yrittää esimerkiksi oikeasti vähentää juomista seuraavaksi pariksi kuukaudeksi — ei reissussa kuitenkaan tule juotua puoliksikaan niin paljon kuin kotona. Oikeasti en vain tiedä, en tiedä mitä pitäisi olla, miten pitäisi olla ja missä pitäisi olla ja harkitsen turvautuvani vanhaan, tuttuun ja turvalliseen tapaan.