When my time comes forget the wrong that I've done.

Joulu on viimeinkin ohi, neljäs enemmän kuin piti.
En ollut tarpeeksi, enhän minä koskaan ole.
Kiltit tytöt eivät juo pulloa kuohuviiniä.

Eivätkä ainakaan yksin, jouluaattona.

Ehkä kaikessa on vain kyse selviytymisestä?

Päivästä toiseen vaikkei haluaisi.

Pyörryin tänään kahdesti peräkkäin.

Huutoa ja selitystä, syömisiäni aiotaan tarkkailla.

Huono vitsi, ette todellakaan tee sitä, voi ette mitenkään.

Ehkä olisikin parempi, että kuolisin tähän pian?

Ennemmin tai myöhemmin niin voi käydä.

The sooner the better? Maybe, maybe not.

Ei puoleentoista vuoteen, sen jälkeen en tiedä.

Päivä kerrallaan on pakko selviytyä.

En halua, ei vain ole vaihtoehtoja.

I was hoping someday you'd be on your way to better things.

Hyvää joulua kaikille, jotka osaavat siitä nauttia!

Minä en yksinkertaisesti vain osaa. 

Viimeiset kaksi päivää ajatuskin on ahdistanut.

Kohta on lähtö mummolaan, jossa pitäisi olla maanantaihin.

En todellakaan tiedä kuinka selviän.. 

Muistan vain viimejoulun ja kaiken ahdistuksen.

Yritän olla ystävällinen ja hyvä tytär, mutta ei se koskaan riitä.

Minä en vain ole tarpeeksi.

Helvetin hauskaa joulua.

Saisinko vain nukkua?

When you fall, when you break, when you wish you didn't feel.

 En tiedä. 

Olen kovin eksyksissä ilman karttaa ja suuntavaistoa.
Joulu on ylihuomenna, tai oikeastaan huomenna, enkä halua sitä. Ajatuskin ahdistaa ja vaikeuttaa hengittämistä. Miksi pitää viettää aikaa ihmisten kanssa? Ei hyvä luoja minä en halua.


Leijonan kanssa naurua tänään ja sen jälkeen yksinäistä seikkailua kaupungin katuja pitkin. Meinasin jopa itkeä. Lauloin itsekseni enkä välittänyt vaikka olinkin julkisella paikalla. Olin yksin, kadut olivat hiljaisia. Muutama koiranulkoiluttaja ja autoja, mutta kävelijöitä ei laisinkaan. Vain minä ja kamera.


Ehkä joskus olen onnellinen tai sitten en.

Maaliskuussa olen ainakin, sillä keikat♥

Don't cry, it will be alright.

Ehkä pitäisi oikeasti kirjoittaa, haluaisin sanoa niin hurjan paljon mutten vain osaa. Miksei minulla ole taitoa laittaa tunteitani ja ajatuksiani paperille? Pystyn kuitenkin luomaan tyhjälle rumalle ruutupaperille sanoja esseitä varten, onneksi. Mitä pitää tehdä sen jälkeen kun kaikki esseet on kirjoitettu? Onko jotain lisää? En halua pysähtyä ja levätä tietäen, että ei ole mitään tehtävää. 
Rehellisesti sanottuna pelkään joululomaa, kestänkö oman pääni seuraa kaksi viikkoa?


En halua ajatella, että pitäisi oikeasti rentoutua ja vain.. olla. Silloinhan ehtii ajatella ja ajattelu on paha asia. Ajattelu on turhaa, parempi on olla ajattelematta, tehdä asiat kuten kuuluu tai laistaa niistä jos ei jaksa. Ajattelu, kuten tietokin, lisää tuskaa. En halua pysähtyä ajattelemaan.

Pelkään elämätöntä elämää. En kadu mitään tämän vuoden aikana tapahtuneita asioita, en, vaikka jotkut sattuivat hurjasti. Olin onnellinen, niiden tapahtumien takia olin niin hurjan onnellinen etten yksinkertaisesti voi katua. Hei, ei sitä aina saa elää satua tai itkeä ikävästä ja olla samalla hurjan onnellinen. Molemmat ovat osa elämää, osa tätä vuotta ja osa minua. Ikuisesti. Muutuin, tiedä sitten hyvään vai pahaan, ainakin välinpitämättömämmäksi ja varovaisemmaksi. Toisaalta, mitä sitten? Muutos on ihan hyvä asia, maailma muuttuu jatkuvasti joten on ihan hyvä, että minäkin muutun. Katson vuoden taaksepäin ja muistan kuinka erilaista kaikki oli. Kyllä, nautin siitä silloin, sillä vietin ihania hetkiä. Kuitenkin, nyt kävi näin ja kaikella on tarkoituksensa. 

Je dis "au revoir" et commence une nouvelle vie, cette fois, vraiment. Je n'ai pas amer ou déçu, je reçois le fait. J'espère un jour je suis libre. Vraiment libre. Sans ces maladies. Maladies? Non, je n'ai pas vraiment malade mais.. je ne suis pas sain. C'est la vérité. Je suis.. bizarre. Oui, que je suis.

Un bizarre fille avec grands espoirs.

Tänään hymyilin ja itkin onnesta.

Tunsin liikaa ja samalla vähän.

Taisin elää, ainakin hiukan?

Ehkä ois helpompaa olla jos ajatukset ei olisi hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja.

Minulla ei ole sanoja, jotka osaisin täällä kertoa.
Olen valtava ja pääni on liian täynnä ajatuksia.
Toivoisin voivani nukkua kevääseen asti.

Olisinko silloin onnellinen?

Aamu tulee alle viiden tunnin päästä.

En nuku vieläkään, en osaa tai en tahdo.

Uni välttelee minua, kuten selkeät ajatuksetkin.

Pitänee mennä huomenna nukkumaan ennen kymmentä.

Olkoonkin sitten melatoniinin avulla.

Näin ei voi jatkua.

En selviä alle viiden tunnin yöunilla, mutta kun uni ei halua tavata.

En ole kunnossa enkä jaksa toivoa.

Selviän päivästä toiseen vaihtelevasti.

Roikun täällä vaikken ehkä haluaisikaan.

Onko parempaa huomista oikeasti olemassa?

Ehkä kyseessä on vain illuusio, kipuun tottuu.

Kaikkeen tottuu kun ei ole muuta, aivan oikeasti.

Ihan kuin olisinkin halunnut olla tällainen.

..entä jos jotain olisi mennyt toisin kolme vuotta sitten?

Minkälainen olisin ilman tätä kaikkea?

Onnellinen ja hyvä koulussa?

Parempi ihminen, kaunis?

"Mä otan kaiken aina todesta vaikkei mikään oikeastaan kiinnosta

Haluan vain rakastaa  mutten jaksa nostaa mun luomia

Kun suljen silmät, kuulen huuda juokse, 

yli veden kadonneen saaren luokse

ja minä alan juosta mut veri, se pakenee päästä

Kuu taivaalla loistaa ja heijastuu jäästä

Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä

enpä taida hengissä selvitä elämästä.."

Kuuntelen Pariisin Kevättä ja itken.