Olen valtava ja pääni on liian täynnä ajatuksia.
Toivoisin voivani nukkua kevääseen asti.
Olisinko silloin onnellinen?
Aamu tulee alle viiden tunnin päästä.
En nuku vieläkään, en osaa tai en tahdo.
Uni välttelee minua, kuten selkeät ajatuksetkin.
Pitänee mennä huomenna nukkumaan ennen kymmentä.
Olkoonkin sitten melatoniinin avulla.
Näin ei voi jatkua.
En selviä alle viiden tunnin yöunilla, mutta kun uni ei halua tavata.
En ole kunnossa enkä jaksa toivoa.
Selviän päivästä toiseen vaihtelevasti.
Roikun täällä vaikken ehkä haluaisikaan.
Onko parempaa huomista oikeasti olemassa?
Ehkä kyseessä on vain illuusio, kipuun tottuu.
Kaikkeen tottuu kun ei ole muuta, aivan oikeasti.
Ihan kuin olisinkin halunnut olla tällainen.
..entä jos jotain olisi mennyt toisin kolme vuotta sitten?
Minkälainen olisin ilman tätä kaikkea?
Onnellinen ja hyvä koulussa?
Parempi ihminen, kaunis?
"Mä otan kaiken aina todesta vaikkei mikään oikeastaan kiinnosta
Haluan vain rakastaa mutten jaksa nostaa mun luomia
Kun suljen silmät, kuulen huuda juokse,
yli veden kadonneen saaren luokse
ja minä alan juosta mut veri, se pakenee päästä
Kuu taivaalla loistaa ja heijastuu jäästä
Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä
enpä taida hengissä selvitä elämästä.."
Kuuntelen Pariisin Kevättä ja itken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti