Eilinen oli kummallinen. Aamulla sain ensin huutoa siitä, kun en kellon ollessa 11 ollut syönyt aamiaista. Olin juuri menossa, mutta heti kuullessani huomautuksen en olisi enää halunnut. Inhoan sitä niin hurjan kovasti kun syömisiäni kommentoidaan, eikö ihmisillä todella ole parempaa tekemistä? Kuitenkin sitten kiltisti söin aamiaista, 215kcal eikä kello ollut edes kaksitoista. Lähdin kaupungille tapaamaan H:ta ja kaikki meni jälleen kerran hyvin, vaikka ensin pelkäsin aivan hurjasti.
Illalla täytyi mennä yksiin juhliin joissa oli pizzaa. Sain kuulla liikaa kyselyitä lähes tuntemattomiltakin, että miksen ota ruokaa, joten pakkohan se sitten oli. Söin kaksi pientä pizzasiivua, ensimmäinen kerta yli puoleen vuoteen. Jollain kummallisella tavalla ahdistus kuitenkaan ei liittynyt seuraani, ja voi kuinka onnellinen olinkaan.
Ilta meni hyvin, vaikka oikeasti söin. En ehkä paljoa, vaan söin kuitenkin edes jonkin verran. Saako tästäkään nyt sitten olla laisinkaan ylpeä? Eihän syömisestä kai kuuluisi, mutta.. jumankauta, jos KUN aion päästä tästä eroon minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin opetella syömään. Se kuulostaa hurjan naurettavalta, mutta on valitettavasti täysin totta. Moi, olen Bubble 16v enkä osaa syödä. Täytyy vain opetella, ei tässä muu auta.
Tajusin jälleen kerran tänään kuinka kauhea olen ollut. Hyi, ei ihmekään ettei minua kukaan kestä. Viime talvi oli aivan kauheaa, tai siis, olin aivan kauhea. Ajattelin kuolemaa aivan liikaa, en yksinkertaisesti osannut olla onnellinen, sillä minulla oli niin paha olla. Voi hyvä luoja, eihän se nyt ollut tervettä, että oikeastaan päivittäin mietin kuinka paljon helpompaa olisi unohtaa hengittää. Se ei voi olla tervettä, EI EI EI EI EI. Onneksi ne ajat ovat nyt ainakin toistaiseksi takana, en voi tietenkään taata, että lopullisesti. Haluaisin ajatella niin ja luvata, mutta on vaikea luvata asioita joihin ei itse aivan kauheasti voi vaikuttaa. En minä silloinkaan halunnut ajatella niin, vaan minkäs teet kun pää syöttää ajatuksia.
Oikeasti kun ajattelee, niin en ole viimeaikoina halunnut kuolla vaikka olenkin saattanut jotain sellaista jossain mainita. Ei se ole sitä. Haluan vain pois elämästä jonka ainoa keskipiste on syömishäiriö. Tuntuipas oudolta kirjoittaa se oikealla nimellään eikä vain kierrellä erilaisilla ilmauksilla. Nyt näyttää siltä, että sanoisin minulla aivan oikeasti olevan ongelmia syömisen kanssa ja pakkohan se on myöntää. Helvetti, minä. en. ole. terve. Olen sairas. En tiedä mitä tämä on, mutta on myönnettävä ettei kyllä mielestäni millään tavalla tervettä toimintaa. Olen kierrellyt ja kaarrellut, lisännyt epäileviä sanoja ja kieltänyt asian heti seuraavassa lauseessa. Se on kaikki ollut valhetta. Vaikka sisälläni olenkin sen tiennyt en vain yksinkertaisesti ole uskaltanut myöntää, että minulla on syömishäiriö. Tämä ei yksinkertaisesti ole normaalia käytöstä, eihän?
Tuntui kummalliselta tänään tajuta, että en oikeastaan kadu mitään.
Aina väitän katuvani vaikka mitä asioita, mutta kun kunnolla asiaa miettii niin huomaa kuinka sitä aivan oikeasti ei kadu. Ei, en kadu niiden ihmisten tapaamista jotka ovat lähteneet elämästäni, miksi katuisin, sillä he olivat aivan ihania? En kadu alkuvuotta vaikka ensin niin ajattelinkin, olin onnellinen, eikä asioita jotka tekevät onnelliseksi tarvitse katua. En aivan oikeasti jaksa katua mitään asioita joita aiemmin ajattelin katuvani, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Elämä on hurjan lyhyt aika käytettäväksi siihen, että katuu asioita joita on mennyt tekemään. Kuolinvuoteen ääressä kukaan ei voivottele "oivoi kun silloin nuorena tein sitä ja tätä", oikeasti siellä tulee harmiteltua asioita joita ei tehnyt. Pitää elää täysillä niin kauan kuin siihen on mahdollisuus, on tehtävä asioita joista tulee onnelliseksi. Aikamme täällä on hurjan lyhyt ja rajoitettu.
Minä aion uskaltaa elää.
Unohdetaan ne "yrittää" sanat sieltä välistä.
En voi enkä halua käyttää loppuelämääni tähän.
Tahdon olla onnellinen, joten se minusta tulee.
"Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen."
- Paulo Coelho: Alkemisti
