If I knew then what I know now.

"Working for another hour tonight

Staring at the wall and let the time just pass me by

You might think you know me, but it's all just a face

Trying to ignore when people screaming my name"

The Sounds - Something To Die For

Päivät kuluvat hurjan hitaasti enkä meinaisi mitenkään jaksaa olla koulussa.
Silmät painuvat kiinni väkisinkin. Kyllä ne 5h yöunet ovat aivan riittävät, ovathan?
En jaksaisi kuunnella tai katsella yhtään ylimääräistä tapahtumaa, tunnit voisivat olla normaaleja. Voisimme oikeasti kerrankin vain opiskella asiat ja tehdä tehtäviä, ilman sitä ainaista pulpettien rummuttamista ja muuta ylimääräistä meteliä. Päänsärky on ihastuttavaa seuraa lähes koko päivän ja ruokatunnilla on yksinkertaisesti vaan niin väsynyt ja vetämätön olo, että haluaisin vain maata käytävällä ja nukkua. Elättelen toiveajatuksia siitä, kuinka lähtisin kotiin ennen kolmea viimeistä tuntia, mutta en vain voi. On oltava koulussa vaikkei jaksaisi, sillä huomenna aamulla ajatus kahden ensimmäisen tunnin väliin jättämisestä houkuttelee enemmän kuin paljon. En pysty menemään tekemään mitään kuntotestejä sinne kaikkien sekaan, en pysty.


Tavallaan ahdistaa taas kerran ja tavallaan ei sitten kuitenkaan. Jollain tapaa tiedän huomisaamun olevan ei-niin-mukava, olen lähes varma siitä. En halua aamuahdistusta, mutta tällä hetkellä se tuntuu lähes väistämättömältä. Minun olisi oltava parempi ihminen, en vain tiedä kuinka ja missä asioissa, varmaankin lähes kaikessa. Asiat kasaantuvat päässäni jälleen suureksi mustaksi möykyksi josta ei voi erottaa mitään yksittäistä tunnetta. En pidä tästä.
Haluaisin tietää niin monesta asiasta; miksi? Minkä ihmeen takia muutamat asiat ovat tapahtuneet? Olen niin hurjan hämmentynyt etten millään löydä sanoja kuvaamaan sitä. Inhoan kun en voi tietää miksi ja mitä tapahtuu, haluaisin olla kykenevä hallitsemaan elämääni. Kontrolli, kuinka ihana ja samalla niin kauhea sana. Olisi hienoa pystyä kontrolloimaan aivan kaikkea elämässään, vai olisiko sittenkään?
Sietäisin hävetä olemassaoloani.
Iso, ruma, hävettävä ja tyhmä.
Luulee osaavansa jotain.
Totuus on toinen.

"I got so sick of being on my own

Now the devil won't leave me alone

It's almost like I found a friend

Who's in it for the bitter end

Our consciences are always so much heavier than our egos

I set my expectations high

So nothing ever comes out right"

Panic! At The Disco - Turn Off The Lights

She knows she can't walk on water, yet she tries.

 

Näin tänään H:n ja keskustelimme tästä kaikesta edes hiukan.
Keskustelun jälkeinen olo oli jotenkin.. en tiedä, patoutunut? En vain oikeasti osaa puhua hänelle kasvotusten, jokin siinä on aivan liian vaikeaa. Pysähdyn liian usein tuijottamaan jonnekin tai sitten suljen silmäni kun en vain kykene katsomaan toisen täysin tulkitsemattomia kasvoja. Hänen ilmeitään on lähes mahdoton tulkita, yritän löytää pieniä merkkejä yhtään mistään joka kertoisi enemmän, mutta lopputulos on nolla. Hetkittäin aistittavissa on huoli ja jollain tapaa olen näkevinäni, että ehkä hän haluaisi sanoa jotain mitä ei kuitenkaan sano, en voi tietää.
Hän kokee olleensa huono ystävä kun on nähnyt että minulla ei ole kaikki hyvin, eikä siltikään ole tehnyt mitään. Yritä siinä nyt sitten selittää, kuinka on aivan täysin ymmärrettävää ettei toinen ole tehnyt mitään, ja että hän ei tosiaankaan ole tehnyt yhtään mitään väärää.

Illan olin keikalla Nosturissa riehumassa ja kotiin tultuani tajusin, että koko päivän aikana on tullut syötyä vain kevyt vilja activia. Ajatus tuntui samaan aikaan niin hienolta ja kuitenkin niin hurjan ahdistavalta. Minähän yritän päästä tästä eroon, miksi en syö? Odotellessamme ovien aukeamista kävin kaupassa, mutta koska seurassa oli ihmisiä en vain pystynyt ostamaan mitään. Jos olisin päässyt sinne yksin, olisin mahdollisesti ostanut jotain. Nyt se oli vain aivan täysin mahdottomalta tuntuva ajatus. Miksi pystyin ostamaan jogurttia MCR'rään jonottaessani ja jopa syömään sen jonossa ja nyt en pystynyt edes katsomaan ruokia?


En ole ylpeä itsestäni, en tosiaankaan, tai no ehkä aivan hiukan. Enemmän olen kuitenkin pettynyt siihen, että en voinut ostaa yhtään mitään ruokaa vaikka ehkä olikin nälkä. Perustelen sitä sillä, että seurassani oli täysin tuntematon ihminen, mutta kyseinen perustelu ontuu. Ei se ole pätevä syy olla syömättä jos on nälkä. Annoin periksi liian helposti, olisi pitänyt sulkea ajatukset syömättömyydestä pois ja ostaa edes jogurtti sen ainaisen coke zeron tilalta.
En ikinä uskonut sanovani näin, mutta tosiaan olen pettynyt kun en syönyt. Mitä ihmettä? Pieni osa minussa kokee tyytyväisyyttä miettiessäni päivän ruokia; kevyt vilja activia, muutama siivu juustoa, pussi crystal light'ia, seitsemän minitomaattia ja pullo coke zeroa. Osa minusta on vain yksinkertaisesti niin pettynyt, en syönyt vaikka tosiaankin olisi pitänyt. Söin vähän joka tuottaa iloa sille pahalle, ei se edesauta tästä eroon pääsemistä, että syön vähän. Ei tarvitse syödä paljoa, mutta olisin todellakin voinut ehkä syödä hiukan enemmän. Osa huutaa tämän olevan hyvä ja kuinka suuri porsas olisikaan jos olisin syönyt yhtään enempää.

ps, ah, ensi viikolla on lähtö USAhan. 

En malta odottaa pientä lomaa arjen keskeltä.

I smile but it doesn't make things right.

Taidan viettää illan itkien kyynelkanaviani tyhjiksi.
En enää tiedä mihin uskoa ja miksi, onko missään mitään järkeä?
Aiemmin päivällä toivoin voivani löytää jonkun maskin jonka voisi vain liimata kasvoilleen tilanteen niin vaatiessa. Tarkemmin ajateltuani mietin, olisiko sittenkään niin kauheaa olla oma itseni? Mitä kävisi jos näyttäisinkin oikeasti miltä minusta tuntuu? Ehkä sitäkin voisi joskus kokeilla, ihan vaikka vain huvin vuoksi.
Tämä maailma on niin suuri sotku, enkä todellakaan itse helpota sitä millään tavalla. Voiko vielä uskoa asioihin vai olisiko kuitenkin helpompaa olla täysin kyyninen?

"And we can turn this corner no it's not that easy

But we're fools not to give it a try

And it's hard when it's hurting all the time

But I can leave this thing behind"

The Sounds - The Best Of Me

Just take my hand, I won't let go.

Olen niin loputtoman kyllästynyt jälleen kerran tähän kaikkeen. 

Yli kuukauden olen jo yrittänyt olla normaalimpi ja lienee olen siinä ainakin tavallaan onnistunut, hetkittäin toki kaikki menee päin en nyt sano mitä. Kuitenkin pääasiassa olen parempi.

Kävelin tänään puoli tuntia ympäri asuinaluettamme etsien vanhemmilleni yhtä tiettyä jäätelöä, vaikka minun olisi pitänyt istua kotona lukemassa matematiikkaa sillä en osaa. Kävellessäni ja säätä kiroillessani aloin yhtäkkiä pohtia tätä kaikkea, tai lähinnä perfektionismia. Kuinka naurettavan paljon pelkään epäonnistumista ja samaan aikaan tiedostan, että ei kukaan pysty olemaan täydellinen kaikella tapaa.

Koulussa keskiarvoni on enemmän yhdeksän kuin kahdeksan, mutta haluan silti olla parempi, miksi? Mikä on se syy, jonka takia täytyisi olla vielä enemmän? Toki silloin olisi varmempaa saada lukiopaikka juuri sieltä minne haluaa, mutta entä jos kuitenkin saisin nostettua keskiarvoani tarpeeksi vaikken yrittäisikään saada sitä vähintään 9,4. 

En tarkoita, että lopettaisin yhtäkkiä kokeisiin lukemisen ja tunneilla seuraamisen. Voisin kuitenkin olla hiukan armollisempi, ehkä on hyväksyttävä, että en osaa matematiikkaa. Jos oikeastaan lähes kaikki muut aineet ovat ysejä/kymppejä ja yksi on jotain muuta, niin haittaako se aivan hurjan kauheasti? Kyllä, se haittaa, mutta onko kyseessä maailmanloppu sitten kuitenkaan? Olen laskeskellut, että jos saan nostettua fysiikan ja kemian ysiin, sekä ruotsin kymppiin, niin keskiarvoni pitäisi riittää haluamaani lukioon ellei tapahdu kummia. 

Keräsin äsken jostain kasan rohkeutta ja sanoin muutaman asian joita olen ajatellut jo muutamia viikkoja. Toteutin jotain omasta mielestäni hurjan pelottavaa totesin, että aivan sama, pakko se on joskus ehkä tehdä kuitenkin ja kun oikean hetken odottaminen ei auta mitään. Ikinä ei yleensä tule hankalissa asioissa sitä "yhtä oikeaa hetkeä", ehkä toisinaan kyllä, mutta silti. Paremman hetken odottaminen harvoin tuottaa tulosta.

Tuntuu pahalta lukea kuinka monella teistä menee huonosti, kukaan ei ansaitse sitä, jokainen teistä on hieno, tärkeä ja arvokas. Aivan kauhean, hurjan paljon voimia kaikille♥

en ehkä ole 

aivan täysin pinnalla 

mutten uppoa 

niin kovaa kuin joskus aiemmin

tahdon nähdä huomisen 

vaikka pelkäänkin

From above, seems like I had it all.

Ehkä minun pitäisikin vain pyytää kaikilta anteeksi ja kysyä mitä tehdä toisin ollakseni parempi?