On niin kova ikävä, että voisin itkeä.
Ei kukaan ikävöimäni tätä lue.
Ehkä ihan hyväkin niin.
Pohdin elämää ja kuolemaa.
Hetkittäin tahdon olla vahva ja vapaa, voittaja.
Toisinaan tuntuu paremmalta kadota täysin kartalta.
En tiedä mihin tämä labyrintti päättyy.
"The only way out of the labyrinth of suffering is to forgive"
Annan anteeksi aina kaikille muille, vaan en koskaan itselleni.
Ehkä siinä onkin ongelma?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti