Mitä jos sanoisin etten jaksa?
Olisiko sillä yhtään mitään väliä?
Niin epäilinkin, ei tosiaankaan ole.
Eilen lähes sain paniikkikohtauksen ajaessani skootterilla, en suosittele kokeilemaan.
Koeviikkoa on vielä jäljellä liikaa, neljä koetta joista pitäisi saada hyviä arvosanoja. Matematiikasta ei tule yhtään mitään, lasken laskun toisensa jälkeen ja kyyneleet tahrivat konseptia. Itken ja huudan, tunteet vapautuvat kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Toiset ovat ulkona katsomassa syksyn värejä, he osaavat elää tai vähintäänkin esittävät hurjan paljon paremmin kuin minä. Haluan lauantaihin ja taas unohtaa kaiken. Mitä sitten vaikka hymytyttökin on siellä? En ole puhunut taiteiden yön jälkeen hänelle, en uskalla ottaa yhteyttä ja sanoin silloin, että hän saa puhua sitten kun kokee olevansa valmis. Ilmeisesti sitä hetkeä ei koskaan tule.
Neiti syksy on rikki, minä olen rikki ja taitaa hymytyttökin olla.
Leijona ei puhu minulle enkä minä aio ottaa yhteyttä, jos häntä ei kiinnosta niin olkoon.
Keskityn sitten opiskeluun ja unohtamiseen, kulkee se maailma eteenpäin ilman minuakin.
Punaiset hiukset ja korvissa roikkuvat Eiffel -tornit.
Hymyilen eikä kukaan huomaa.