Katson peilistä kuinka hymyillään.

Juon ison mukillisen kahvia ja toisen samanlaisen pepsi maxia. Yritän olla vahva ja normaali edes neljä tuntia, ei se voi olla mahdotonta. Pakko siihen on pystyä. Se on yksi koe, minun ei edes tarvitse puhua muille juurikaan jos en halua. 

Onko mahdollista, että kofeiini oikeasti vaikuttaa mielialaan positiivisesti?

Kokeessa juon pepsi max'ia ja yritän olla panikoimatta vaikken mitään osaisikaan. Osaan kirjoittaa kaksi esseetä jotain aivan omaa jos ei muuta vaihtoehtoa ole, ainakin saan nauraa itselleni ja sanavalinnoilleni. Kurssin aikana palautetusta esseestä sentään tuli siedettävä arvosana, 8+ menettelee kun kyse on ensimmäisestä kyseisen aineen esseestä ja kielellä, joka ei ole äidinkieleni. Olen huono oppilas, mutta en vain jaksa lukea kokeeseen. Ehkä se riittää, että tunneilla on seurannut?


Neiti syksy ei puhu minulle enkä ymmärrä mitä olen tehnyt.
I'm better off dead.

//en osannut kokeessa läheskään tarpeeksi. 

jostain kumman syystä en edes välitä.

mihin katosi se kouluperfektionisti?

Ettet huomaa, kun itken.

Mitä jos sanoisin etten jaksa?

Olisiko sillä yhtään mitään väliä?

Niin epäilinkin, ei tosiaankaan ole.

Eilen lähes sain paniikkikohtauksen ajaessani skootterilla, en suosittele kokeilemaan.

Koeviikkoa on vielä jäljellä liikaa, neljä koetta joista pitäisi saada hyviä arvosanoja. Matematiikasta ei tule yhtään mitään, lasken laskun toisensa jälkeen ja kyyneleet tahrivat konseptia. Itken ja huudan, tunteet vapautuvat kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Toiset ovat ulkona katsomassa syksyn värejä, he osaavat elää tai vähintäänkin esittävät hurjan paljon paremmin kuin minä. Haluan lauantaihin ja taas unohtaa kaiken. Mitä sitten vaikka hymytyttökin on siellä? En ole puhunut taiteiden yön jälkeen hänelle, en uskalla ottaa yhteyttä ja sanoin silloin, että hän saa puhua sitten kun kokee olevansa valmis. Ilmeisesti sitä hetkeä ei koskaan tule. 

Neiti syksy on rikki, minä olen rikki ja taitaa hymytyttökin olla. 

Leijona ei puhu minulle enkä minä aio ottaa yhteyttä, jos häntä ei kiinnosta niin olkoon. 

Keskityn sitten opiskeluun ja unohtamiseen, kulkee se maailma eteenpäin ilman minuakin.

Punaiset hiukset ja korvissa roikkuvat Eiffel -tornit.

Hymyilen eikä kukaan huomaa.

Pitää yrittää pakoon pimeää.

Syksy on tullut ja minua pelottaa.

Oikeasti väriloisto olisi kaunista, mutta täällä aamut ovat pimeitä ja sateisia. Sää ajaa mielen alas, eivätkä jatkuvat epäonnistumiset muuta ajatuksia yhtään kauniimmiksi, vaikka miten yrittäisi. Äidinkielen aineesta arvosana kahdeksan. Punainen sattuu ja on rumaa, mutta sait mitä ansaitsitkin. Surkea, hyödytön olento.

Haluaisin nähdä värit, olisi ihana nauttia kuulaista aamuista ja höyryävästä hengityksestä. Syksy on kuitenkin oikeasti vain valmistautumista talveen, josta täytyisi jotenkin selvitä hengissä. Pimeät, kylmät ja ahdistavat aamut, punaista. Mitä sitten vaikka olisikin koulussa?


Koeviikko, mene pois. Tulen saamaan jotain niin käsittämättömän huonoja arvosanoja, ettei ole tosikaan. Minua ei oikeastaan kiinnosta lukea, tahdon vain päästä kursseista läpi. Asenneongelma? Ehkä. 
En vain jaksa välittää aineista, joista ei muita kursseja ole tulossa ja miksi oikeastaan tarvitsisikaan. 
Onko yhtään millään mitään väliä?

Pelkään neiti syksyn puolesta ja haluan jo nähdä hänet. 

Syysloma, tulethan pian?

Miten sä mua kestätkään.

Kirpeää kuplivaa juotavaa, vihreää ja hiukan punaista.

Huono olo, makaamista kaverin sängyllä ja turha puhelu.

Paluu olohuoneeseen, muutama mukillinen vettä ja pari särkylääkettä.

"Oletko ihan kunnossa? Oksensitko sä?" 

"Kaikki on ihan okei, olkaa rauhassa. Tulen kohta."

Enhän edes ollut kovin humalassa eikä kello ollut juuri mitään?

Huomenna pitäisi jatkaa kokeisiin lukemista. 

En minä jaksa, haluan vain nukkua pahan olon pois.

Miksi koskaan edes pysähdyin ajattelemaan?

Vihaan heikkouden tunnetta.

Sanoja ei ole tai sitten ne ovat karanneet. 
Hukutan kaiken pahan olon opiskeluun, kyyneliä ja matematiikkaa. En jaksa ajatella yhtään mitään edes iltaisin, kaadun puolikuolleena sänkyyn enkä ehdi pyöriä onneksi kovin kauaa ennen kuin nukahdan. Aamulla herään väsyneenä, raahaudun päivän läpi hymyillen ja nauraen. Haluan opiskella ja unohtaa. Koeviikko lähestyy aivan liian nopeasti ja kohta pitäisi oikeasti osata asiat, en minä osaa. 


Ehkä tämä on hyvä tapa tappaa kaikki inhottavat ajatukset? En mitenkään jaksaisi toistaa samanlaista talvea kuin viimeisin oli, se ei houkuttele millään tapaa. Ainakin nyt kolmena päivänä koulutöillä saa tapettua kaikki ajatukset täysin, viimeinen asia mikä päässä pyörii ennen nukahtamista, on tekemättömät työt ja kuinka pitäisi tehdä enemmän. Vaikka vuorokaudessa on liian vähän tunteja, tarvitsen enemmän tekemistä. En halua pysähtyä ajattelemaan, hiljaisuus sattuu ajatusten vyöryessä päälle. Hiljaisuuden aikana kaikki, jonka olen onnistunut unohtamaan, hyökkää päälle.

Minun on oltava vahva ja saatava hyviä numeroita.

Ei saa näyttää vaikkei jaksaisi.

Ei vielä voi olla liikaa.