Maanantai oli vallan mukavaisa, keskustelimme muiden lähdettyä kuiskauksen kanssa jonkin verran tästä kaikesta. Lähinnä siitä, kuinka tyhmä ihminen voikaan olla; hän tietää tämän vaarat, mutta ei välitä niistä sen enempää. Ei kukaan ajattele, että jotain oikeasti sattuisi omalle kohdalle. Harvan mielessä varmaan liikku, että "hei, minähän voin joutua tästä letkuihin. hitto, en taidakaan jatkaa enää näin". Vaikka sen kaltaisia ajatuksia olisikin, kovin harva loppujen lopuksi on valmis uskaltamaan ja aloittamaan taistelun sitä päässä olevaa olentoa vastaan. Olento on kasvattanut voimansa niin suuriksi, että ei kovinkaan moni uskalla vastustaa sitä oikeasti kunnolla. Pitäisi nousta vastarintaan ja huutaa "EI!" niin kovaa kuin kykenee, mutta mistä kaivaa se uskallus?
Helmikuussa yritin taistella.
Huusin joinain päivinä itselleni jopa ääneen, kuinka en jaksa tätä enää, kelpaan tällaisena, olen hyvä juuri omana itsenäni. Se auttoi hetkessä kun jaksoi toistaa tarpeeksi kauan ja olla välittämättä pään sisällä huutavasta äänestä joka kumoaa kaikki väitteet. Se ääni kertoo yksinkertaisesti vain siitä, että on huono, turha ja lihava ihminen jonka olisi parempi olla kuollut.
Tämä ei ole millään tavalla kaunista, mukavaa tai ihanaa. Mikään tässä ei ole tavoittelemisen arvoista, ei yhtään mikään. Yksikään ihminen ei aivan oikeasti halua itselleen tällaista elämää. Vaikka kuinka olisi tyytymätön ulkonäköönsä, ei se asia tällä parane. Elämä ei muutu millään tapaa paremmaksi, sillä oikeasti; laihuus ≠ onnellisuus. Kyllä, se voi pienessä päässä kuulostaa juuri siltä, että ne kaksi asiaa kulkisivat käsikkäin. Saattaa olla aivan varma siitä kuinka aivan varmasti onni lisääntyy laihempana. On vain tosiasia, ettei se ole niin. Kukaan ei muutu yhtään sen onnellisemmaksi mitä laihemmaksi tulee. Toki siitä saattaa hetkellinen onni tulla, mutta ei mitään muuta.
Hetkittäin päähän iskeytyy pelottava mielikuva; entä jos koko loppuelämäni onkin tällaista? Entä jos en koskaan opi olemaan onnellinen?
Tänään oli lintubongari, sinivalasbongari ja hyttystenjalostajat ry:n kuukausikokous, eli ehkä normaalimmin höyhenmiitti. Vaikka foorumi ei enää höyhen olekaan, en jaksa kutsua miittiä foorumin nykyisellä nimellä. Ehkä pienestä suojelunhalusta johtuen, mutta myöskin on vaikea yhtäkkiä muuttaa totuttua kutsumanimeä.
Minulla oli hurjan mukavaa, olin todella yllättynyt siitä kuinka monta meitä oikeasti oli paikalla. Parhaimmillaan meitä lienee coffarissa istuskeli saman pöydän ääressä noin 17 ihmistä, suurin miitti missä olen ikinä ollut. Yhdessä vaiheessa koin suuren yllätyksen kun paikalle saapui yhtäkkiä Camillan seurassa henkilö jota en ehkä aivan ensimmäisenä paikalle odottanut. Kyllä oikeastaan jollain tapaa arvasin, että Camilla menee häntä tapaamaan, mutta en tosiaan ajatellut aivan heti hänen myös tulevan varsinaiselle miittipaikalle. Alkujärkytyksen ja ylimääräisen pulssin kohoamisen jälkeen olen todella ylpeä itsestäni. Olen aivan oikeasti siirtänyt kyseisen henkilön menneisyyteen. Sopimus on sopimus ja ne on tehty pidettäviksi. Voin puhua, ei siinä ole pienintäkään ongelmaa, mutta muuten olen täysin hyväksynyt ja sisäistänyt faktat. Saako tästä olla ylpeä?
Huomenna on todellinen tuomiopäivä, sillä noin kymmeneltä aamulla yhteishaun tulokset julkistetaan. Pelkään aivan käsittämättömän paljon, en halua tuloksia, mutta haluan kuitenkin. En tiedä yhtään mihin lukioon oikein päädyn, sillä olen suuresti pettynyt päättötodistukseeni. Entä jos sillä ei päästä sinne minne halusin?
Olisi pitänyt olla koulussa ahkerampi, paljon ahkerampi.
