Haluat takaisin minut meidät sen mitä joskus oli.
En tiedä mitä sanoa en tahdo antaa turhaa toivoa.
Kuitenkaan mikään ei ole mahdotonta, edes tässä.
Kaikki on kummallista ja sinä teet sen enkä tiedä todellakaan mitä tehdä miten käyttäytyä mitä sanoa milloin nauraa milloin tuntea sympatiaa empatiaa mitä tahansa. Tunteet ovat jotain, josta olen vieroittanut itseni. Parempi jättää kaikki sellainen muille kun en tunnu siihen kykenevän.
Psykologi kysyi mitä haluan tehdä kaiken suhteen ja en osannut sanoa mitään en keksinyt edes millä kutsua tätä "surullinen bubble?" EI OLE surullinen on surullinen mutten ole surullinen. Puhuin loppuunkäsitellyistä asioista huusin tajusin ettei kaikki ole ohi itkin en kyennyt palaamaan kouluun mietin ajatteliko joku jotain kun kävelin. Halusin puhua halusin kysyä päädyin vaikenemaan.
Lopetin psykologilla käymisen alkuunsa, kaksi kertaa oli enemmän kuin tarpeeksi ja nyt hymytyttökin käskee minua jatkamaan.
Kaverini mukaan en tarvitse apua, ei voi olla mitään muuta kuin tähän ikään kuuluvaa selvä selvä anteeksi olen pahoillani että edes yritin olla vakava.
Leijona on poissa
neiti syksy on poissa
hymytytöstä jäljellä viimeiset langanpätkät, joita voi epätoivoisesti solmia kasaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti